Tarzan - Viktoriaanisen aikaukauden aikaisesta viidakosta moderniin suurkaupunkiin, takaisin, ja lopulta...

Avaruuteen.

Tämä elokuva on pakko nähdä, jotta voin elää elämääni kuten normaali ihminen!

Kerrataanpas Tarzanin populaarikulttuuri historiaa tässä vähän, ennen kuin selitän miksi.

Edgar Rice Burroughs loi vuosina 1912-1965 haaksirikoutuneista kertovan lehtileikkeen, Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan, Afrikan kulttuurin ja Antiikin mytologian inspiroimana 24 Tarzan kirjassaan Tarzan hahmon, ja tämän ympäröivän maailmaan.

Viidakko, apinat, leijona, Jane, Tarzanin henkinen taisto kahden maailman välillä, Claytonin suku, Korak ja viidakon legendat/rikkaudet ovat olleet alusta asti ne asiat jotka sisältyvät oleellisesti Tarzan tarinoihin.

Kirjat muodostivat hyvin selkeän kaanonin, jota täydensi Joe R. Lansdalen vuonna 1995 loppuun kirjoittama Burroughsin kesken jäänyt viimeinen teos Tarzan: the Lost Adventure sekä Fritz Leiberin vuonna 1966 kirjoittama Tarzan and the Valley of Gold  . Kaikki noista on julkaistu Suomeksi.

Tämän lisäksi Tarzanista on kirjoitettu sarjakuvia. Lähes kaikki kirjat on käännetty sarjakuviksi tai niihin pohjautuviksi sarjakuvatulkinnoiksi Western Publishing yhtiön alla tai Gold Keyn strippisarjakuvina.

Hahmon julkaisuoikeuksien mennessä DC:lle vuonna 1977, ja legendaarinen Joe Kubert pääsi rakentamaan Tarzan kaanonia eteenpäin, kunnioittaen hyvin tarkasti Burroughsin luomaa kaanonia, ja hänen työnsä hahmon parissa jopa lasketaan kriitikoiden, fanien ja muiden keskuudessa viralliseen Tarzan kaanoniin kuuluvaksi.

Nämä siis muodostavat virallisen Tarzan kaanonin. Lisäksi sarjakuvissa on nähty Batman/Tarzan: Claws of the Cat-Woman niminen crossover Batmanin kanssa, joka oli itseasiassa yllättävän hyvä, koska se tarttui hahmojen samankaltaiseen syntytarinaan.

Lisäksi on nähty mielikuvituksellinen Superman/Tarzan: Sons of the Jungle, jossa Teräsmies syntyy viidakossa ja Tarzan Englannissa. Tarina on hyvin kirjoitettu molempia hahmoja ajatellen. Lisäksi on Tarzan vs. Predator: At the Earth's Core, joka ei ole tasoltaan kovin hyvä. Euroopassa on kirjoitettu myös Tarzan ja Kobra (Marvel) crossover, mutta siihen en nyt ota kantaa. Kaikki muut mainitut crossoverit ovat Dark Horsen ajalta, joka siis vastaa vielä nykyäänkin kaikista Tarzan ja Burroughs aiheisista julkaisuista.

Myös Alan Mooren The League of Extraordinary Gentlemen viittaa Tarzan kaanoniin, ja sen sisälttyvyyteen kyseiseen universumiin. Tämän ohella Nigel Cox on kirjoittanut Elvis Presleyn ja Tarzanin yhdistävän Tarzan Presley kirjan. Lisäksi hahmoon on viitattu ympäri populaarikulttuuria siellä täällä. Mistä pääsemmekin Tarzanin elokuvahistoriaan.

Epämääräisten mykkäelokuvien jälkeen saksalais taustainen kultamitalisti John Weissmüller otti vuonna 1932 Tarzanin elokuvalliset kasvot, Maureen Paula O'Sullivanin luodessa kasvot Janelle. Weissmüller loi myös tahtomattaan Tarzanmaisen kieliasun, johon kuuluu myös humoristinen "Me Tarzan, you Jane," dialogi, jota ei edes nähty koskaan elokuvissa, vaan ainoastaan  Tarzan the Ape Man kirjassa. Weissmüllerin Tarzan’s New York Adventure elokuvassa oli kuitenkin tuon tyyppinen kohtaus, ja ilmeisesti se riitti tämän populaarikulttuurin ehkä kaikkein tunnetuimpaan dialogimallin syntyyn, ja yhdistymiseen elokuvien Tarzaniin.

Weissmüller myös teki kuuluisaksi "Tarzanin huuto" nimellä tunnetun jodlauksen, joka Tarzaniin liitetään.
Sille ei kuitenkaan tuolloin vielä annettu selkeää selitystä. Myös Cheeta simpanssi, joka esiintyi elokuvien comic reliefinä, tuli tunnetuksi näistä Tarzaneista, ja muodostui lähtemättömäksi osaksi hahmoa. Jopa hahmoa tuon hänen jälkeen näytelleet yhdistettiin häneen. Tämä oli se Tarzan, mitä elokuvilta odotettiin.

Vuonna 1966 koko Tarzan elokuvien sarja lähti käsistä elokuvan Tarzan and the Valley of Gold myötä, jossa siis hahmosta oli tehty James Bondin kaltainen älykäs, mutta silti villi seikkailija, ja Jane ja muut elementit oli poistettu kokonaan. Elokuvan flopatessa, myös itse sarja koki päätöksensä, ja vaikka sillä ei ollut aiemminkaan ollut omaa jatkumoa, niin sen kaanoni hajosi tuohon. Vuonna 1968 loppui jopa Ron Elyn Tarzan sarja kesken tuotantokauden.

Tarzanin tv-historia jatkui 1970-luvulla Tarzan, Lord of the Jungle anmaatiolla, joka siis koostui joko kirjoihin perustuvien tarinoiden tai niistä tai niiden maailmasta sovitettujen esittämisestä pienissä osissa, ikään kuin tuotantokausina. Sarjaa pidetään yhä edelleen Burroughsille uskollisimpana Tarzanin tv/elokuva esiintymisenä. 

Vasta vuonna 1981 Tarzanille annettiin uusi tilaisuus elokuvassa Tarzan, the Ape Man joka siis kertoi Burroughsin Tarzanin tarinan Janen näkökulmasta. Elokuva oli kriitikoiden vihaama, mutta katsoja menestys.Se ei kuitenkaan ollut riittävä tekemään Tarzanista jälleen toimivaa modernissa elokuvamaailmassa. 

3 vuotta myöhemmin ilmestyi Greystoke: The Legend of Tarzan, Lord of the Apes joka jälleen kertoi ensimmäisen Tarzan kirjan tarinan. Tälle kertaa keskittyminen kirjan oleelliseen teemaan, eli Tarzanin rooliin sekä apinoiden lapsena että ihmisten lapsena, tapahtui Greystoken ja Kerchakin avulla. 

Tarzanin molemmat perheet, maailmat ja isät vihaavat toisiaan, ja Tarzan on elokuvassa välikätenä ja kärsijänä, mutta nimeä Tarzan ei käytetä missään kohtaa itse elokuvassa, vaan hänen "ihmis nimeään" John Claytonia. Elokuva oli floppi katsojille, mutta moni kriitikoista piti, vaikka elokuva aiheuttikin hieman hämmentyneen reaktion. Elokuva oli riittävä luomaan näyttelijöilleen uraansa vaativaa tunnettavuutta, mutta ei kuitenkaan menestyviä rooleja.

Tarzan esiintyi 3 vuotta Tarzán nimisessä sarjassa, jossa ehti ennen loppumistaan olla Ron Ely yhdessä jaksossa sivuavassa cameoroolissa. Sarjassa Tarzan oli ympäristöviranomainen, ja Jane ekologisti. Rooleja näyttelivät Wolf Larson (Tarzan) ja Lydie Denier (Jane). Kummankaan urat eivät ole nousseet Tarzania pidemmälle. Sarjan muistettavin asia oli tämän lisäksi vain, että se oli ensimmäinen sarja, jossa Tarzanin näyttelijällä oli akateeminen tutkinto tausta.

Vain TV:ssä esitetty Tarzan in Manhattan (1989) teki tutuksi country muusikon urasta haaveilevan näyttelijä Joe Laran kaikessa hiljaisuudessaan unohduksiin jääneen Tarzanin. Se vei hahmoa hyvin erilaiseen suuntaan. Tarinassa Tarzanin apina äiti Kala, jolla oli kahdessa edellisessä elokuvassa isompi rooli kuin ennen, on kuollut, ja Tarzan lähtee kosto matkalle Manhattanille, jossa hän kohtaa Janen, jota näyttelee laulaja Kim Crosby. 

Joe Lara jatkoi Tarzanin esittämistä Tarzan: The Epic Adventures tv-sarjassa vuosina 1996–1997. Sarjan ongelmaksi koitui, että se myöskin oli tv-elokuvan tapaan hyvin kapeaksi Tarzan myytin tekevä, ja teki ilmapiiristä jopa tylsän. Realismin puitteissa se lienee kuitenkin kaikkein realistisin sarja. Sarja perustui The Return of Tarzan kirjan osien väliin. Jane oli viidakon ohella jätetty siinä kokonaan taustalle. Edellisessä Tarzan sarjassa Janea näytellyt Lydie Denier näytteli tässä Olga de Couden roolia.

Tarzanista ei siis ollut jäänyt jäljelle kuin hahmon rakkaus Janeen, jolle hän sarjassa kirjoitti kirjeitä. R. A. Salvatore kirjoitti sarjan nimellä kulkevan romaanin, joka sijoittuu kyseisen sarjan jatkumoon. Kirjan sijoittumisesta Tarzanin kirjojen kaanoniin on kiistetlty. Sarja jäi yhteen tuotantokauteen.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin (1998) edellisestä valkokankaille tarkoitetusta elokuva filmatisoinnista Tarzaniin palattiin Tarzan and the Lost City elokuvalla. Tuottajan paikalla oli sama mies kuin edellisessä elokuvassa. Elokuva oli ensimmäinen, joka sijoittui ihka oikeasti Afrikkaan, eikä vain kulisseihin. Elokuvassa Tarzan oli sekä Tarzan että John Clayton. Burroghsin tarinat Oparista oli kuitenkin "käännetty lasten lauantai piirretyksi" ja elokuva saa vielä tänäkin päivänä erittäin huonoja arvosteluja. Elokuva kirosi Casper Robert Van Dien, Juniorin hyvin alkaneen uran.

Vuonna 1999 Disney modernisoi Tarzanin tämän nimikkoelokuvalla. Elokuva oli jättimenestys. Siinä oli hyödynnettyä kaikkia viimeisen 20 vuoden Tarzan elokuvia, Burroughsin kirjoja ja otettu jodlaus Weissmülleriltä, ja Cheetahin koominen rooli oli annettu Terk apinalle ja Tantor nosulle. Kalalle oli annettu kaikkein suurin rooli, ja Clayton oli elokuvan pääpahis, Kerchakin ollessa Greystoke elokuvan kaltaisessa roolissa. Elokuva antoi selityksen jodlaukselle ja teki lianeilla matkustamisesta skeittailua muistuttavaa. Elokuvassa nähtiin myös ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan "Me Tarzan, you Jane dialogi" esitettynä Weissmüller tyyliin. Elokuvan Tarzan osasi myös imitoida ääniä, ja apinoiden ja ihmisten välimaailman kielellisyys selittyi osin sillä.

Disneyllä oli erittäin hyvä pohja uudelle Tarzan sarjalle. He tekivät Tarzan & Jane elokuvan, joka koostui kolmesta erilaisesta Tarzan jaksosta. Elokuva esitteli The Legend of Tarzan sarjan konseptia. Idea vaikutti kiinnostavan katsojia, mutta kun sarja lopulta alkoi, se kesti vain 2 tuotantokautta, 39 jaksoa, jääden pahasti kesken toisella tuotantokaudella. Konseptin huonon menestyksen vuoksi Disney yritti kerätä viimeiset rahat hahmolla, ja teki Tarzan II:sen vuonna 2005, jonka tarina sijoittui ensimmäisen elokuvan Phil Collinsin Son of the Man elokuvan väliin, Tarzanin lapsuuteen. Elokuva meni suoraan dvd:lle. 

Samaan aikaan kilpailija Warner Bros. suunnitteli hahmolle elokuvaa. He tekivät hahmolle huonosti menestyneen moderniin aikaan sijoittuvan tv-sarjan (Tarzan, 2003), joka kesti vain 8 jaksoa. Sarja oli suunnattu teini-ikäisille katsojille, kuten Smallvillen, Rosswellin ja Charmed sarjojen katsojat.

2011 kuulimme seuraavaksi Tarzanista, kun Andy Briggs aloitti Tarzan: The Greystoke Legacy koko kirjojen kaanonin alusta, modernisoimalla sitä. Kirja on saanut tuon jälkeen kaksi jatko-osaa ja on menestynyt. Nyt trailerien maailmasta kuuluu kummia, kun internetissä tulee CGI Tarzan elokuvan traileri, jossa muuten samalla alkuperäis tarinalla varustettu muuten melko tyylitajuisesti rakennettu Tarzan...taistelee muukalais teknologiaa vastaan?!

Olemmeko me taas menneet takaisin tähän kuoppaan? Samaan kuoppaan ovat menneet myös muut sarjat.
Elokuva on silti ehdottoman pakko katsoa. Se nimittäin on aivan varmasti huono.

Populaarikulttuuria on ostettava vaikka henki menisi!

Olen jo yhdessä sun toisessa paikassa kritisoinut uskontoon, pyhään kirjaan, kirkkoon ja ihmisen suhteeseen näihin asioihin liittyviä asioita. Lisäksi muistan, kuinka kauan sitten kritisoin hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka veivät maksunsa perintään, vaikka heille maksamisen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen. Nyt liikkeellä on uusi vastaavanlainen ilmiö.

Aikoinaan Kvaakissa minulle tehtiin selväksi, että piraattisivuja ei tule laittaa esille mihinkään keskusteluun ja jo pelkästään niistä puhuminen on suurin virhe koko keskustelufoorumilla. Tämä oli minusta ihan sopivaa, koska toisessa yhteydessä mainittiin, että ei ole mitenkään pahaksi puhua divareista tai kirjastosta tehdyistä hankinnoista. Korostettiin jopa, että etenkin jälkimmäistä, koska kirjastot kuulemma pitävät itseasiassa populaarikulttuuria elossa.

Tämä näkemys oli pätevä tähän päivään asti. Satuin, ehkä hieman raflaavaan sävyyn, sanomaan, että minulla ei ole varaa hankkia populaarikulttuurin tuotteita. Mainitsin, että ostan nuo nykyään divarista tai lainaan kirjastosta, jo osin sen takia, että se tulee suhteessa määrään ja laatuun huomattavasti halvemmaksi.

Huomautin, että en oikeastaan käy elokuvissa ollenkaan, koska minulla ei ole siihen varaa, enkä edes viihdy teattereissa. Käyn toki, jos joku suostuu maksamaan tai saan vapaalipun. Samaisessa keskustelussa huomautin, että minusta on miellyttävämpää pitää kädessä tuotetta, jonka olen aikeissa mahdollisesti ostaa tai lainata, joten nettikauppojen käyttö ei tuntunut sopivalta.

Keskustelu oli jo tässä vaiheessa alkanut suistumaan käsistä ja jakaantunut sinne tänne. Satuin huomauttamaan että en oikein ymmärrä mikä asiassa on ongelma, ja tietenkin satuin sanomaan humoristiseen sävyyn "Lisäksi huomauttaisin, että olen hyvin todennäköisesti rahoittanut populaarikulttuurin tuottajien elämää jo niin vahvasti elämäni aikana, että minulle pitäisi antaa veronvapautus pelkästään jo siitä hyvästä."

Tietenkään tätä ei olisi pitänyt sanoa. Se nimittäin kuulemma tarkoittaa samaa kuin "minä en ole velkaa leffantuottajille, he ovat velkaa minulle" mikä on yksi Piraattipuoluen hyvin vanha teesi, tai väitetty semmoinen. On käsittääkseni epäselvää, että missä määrin Piraattipuolueen jutut ovat niin sanottua internet ironiaa.

Selvää kuitenkin pitäisi kaikille olla, että jossain määrin kyseinen poliittinen "aate" on synnytetty pakottamalla, jotta sitä voisi sanoa aatteeksi, sillä luulisi kelle vain olevan selvää, että kun Eduskuntatalon salissa yrittää viedä läpi piratismin laillistamista sillä että "minulla ei ole rahaa, niin harrastan piratismia" on tulos tuskin kovin tyydyttävä.

Kerrottakoon nyt kuitenkin, että minä en kannata piratismia tai Piraattipuoluetta. Kannatan tosin suoraa demokratiaa ja sanan- ja ilmaisuvapautta, joten näen asian niin, että minusta kansan pitäisi päättää asiasta enemmän. Lisäksi suosin, että asiasta kaikesta huolimatta nähdään molemmat puolet, ja tässä kohtaa minusta sananvapaus tulee mielestäni vastaan.

Kvaakissa asiaan ei osata suhtautua järin objektiivisesti, joten tämän vuoksi olen tarkoituksella jättänyt kommentoimatta Kvaakin Piratismi ketjua. Keskustelu siellä ei hupene sen takia, etteikö vastaväitteitä tai muuta olisi. Päinvastoin. Aiheesta on käyty joissakin internetin kolkissa jopa yllättävän monipuolista keskustelua. Mutta Kvaakissa sen sijaan keskustelun taso on tämmöistä:

"Koska sinä et osta The Smithin levyä, olet paha."
"Ööh. En ole. En vain tykkää The Smithistä ja olen köyhä."
"Sinä olet silti paha, koska tämä herkkis liikkis kuva sanoo niin."

Puhutteleva, tarkoittaa yhtä kuin piratismin vastainen. Jos minä menisin julkaisemaan jostakin Piratismia harrastavasta kaveristani Youtube videon, jossa hän esittelee sitä kuinka hän maksaa verot, huolehtii perheestään, ei ole koskaan vahingoittanut ketään ja on muutenkin kaikin mahdollisin määritelmin kunnon kansalainen, ainoana muttana, että hän harrastaa piratismia, koko Kvaakin rakenne romahtaisi. Tai sitten se jätettäisiin noteeraamatta, jotta sen rakenne ei vain missään nimessä romahtaisi.

Aikoinaan pitkin internettiä levisi vitsi, että Star Trek ilmiön fanit, eli trekkerit menisivät ovelta ovelle lappusten kanssa Jehovan todistajien tapaan levittämään kyseistä fandomia eteenpäin uusien jäsenien toivossa. Silloin vitsille naurettiin, koska me tiesimme, että todelliset Star Trek fanit eivät levittäisi Roddenberryn pyhää sanaa. -Onhan se nyt selvää, että eihän sitä ansaitse kukaan muu kuin he.

Nyt alkaa tosin ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että moisesta ei olla kaukana. Populaarikulttuurista on maksettava vaikka henki menisi. Ajatus siitä, että joku on maksanut elokuva lippusi puolestasi, tai että lainaat elokuvan kirjastosta, on jopa vielä pahempi kuin piratismi. Ja kuten kaikki Kvaakin keskusteluita lukeneet tiedämme...

Piratismi on pahempi rikos kuin murha!

Mikäli et osta elokuvia, sinut on tuomittava ikuiseen kadotukseen ja laitettava vankilaan ennen tuota.
Koska minäkin olen syyllistynyt erinäisiin synteihin, kuten edellä kävi ilmi, minun on pikaisesti tehtävä synninpäästö. Minun on oltava populaarikulttuuristisesti aktiivinen. Satuin loukkaamaan eräässä mainitun keskustelufoorumin viestissä erään näyttelijän ihmisoikeuksia.

Sanoin nimittäin, että en ole nähnyt ainuttakaan hänen elokuvaansa. Kysehän oli siis näyttelijästä, nimeltä Elizabeth Olsen ja hän siis näyttelee tulevassa Avengers 2: Age of Ultron elokuvassa. Nyt hän saa ansaitsemansa huomion, ja minä saan rauhan. Mutta koska syntilistani on pitkä, minulla on vielä paljon korjattavaa.

Jokinaika sitten sanoin, että en ikävä kyllä pidä kovin monesta mustasta näyttelijästä. Itseasiassa useimmat ovat jopa ärsyttäviä. Korjataan tämä synti heti sanomalla jotain positiivista Samuel L. Jacksonista, joka näyttelee samassa elokuvassa kuin Olsen. Hänellä oli varmasti kovasti kestämistä Travoltan ja Tarantinon pakkomielteisessä puheessa juustohampurilaisista, joten hän on varmasti palkkansa ansainnut. Neuvottelija, Unbreakable -Särkymätön, Snakes on a Plane ja Jumper kuuluvat suosikki elokuvieni kärjen lähistölle.

Tämä ei kuitenkaan riitä hyvittämään syntejäni. Koska Kvaak niin sanoo, niin kyllä, tottahan se on:
Minulla ei ole yhtään elokuvaa omistuksessani. Eipä tietenkään. Yli 600 elokuvasta koostuva kokoelmani ei ole minkään arvoinen. Ja vaikka olisikin, niin onhan tuo nyt selvää, että sinun pitää ostaa vähintään 2 kappaleena elokuvasi, jotta sinä olet hengitys kelpoinen ihminen. Miten ihmeessä minä korvaan tämän?

Minäpä tiedän! Korvaan tämän käymällä läpi ne kaikkein tunnetuimmat Marvel Studiosin näyttelijät, sillä he nimenomaan kaipaavat enemmän julkisuutta. Listallamme on siis Edwars Norton, Robert Downey Jr., Sir Anthony Hopkins, Glenn Close, Vin Diesel, Bradley Cooper ja Scarlett Johanson. Mikäli en pysty sanomaan heistä mitään positiivista, sanon sitä jostakin samassa elokuvassa olleesta näyttelijästä tai tekijästä.

Minä muistan kun näin Hopkinsin ns. kulta-ajan tuotokset, kuten Draculan, Hannibalit ja oman suosikkini, Chaplinin, jossa myös Robert Downey Jr. oli upeasti hoidetussa pääosassa. Dieseliltä olen nähnyt ikävä kyllä jokaisen miehen tuotoksen, ja niistä ainoastaan Rautajätti sai minut itkemään muuhun kuin elokuvan laatuun liittyvästä syystä.

Pidin suuresti Hevoskuiskaajasta lapsena, ja liitän sen samaan paikkaan muistoissani kuin esimerkiksi alkuperäisen Karate Kidin, Ben & Joonin, Gilbert Grapen ja Man with two face elokuvan. Hevoskuiskaaja oli jopa uskoakseni viimeinen tämän tyyppinen vakavasti otettava elokuva, ennen Little miss Sunshinea, joka sai minut jopa muutaman muun elokuvan ohella uskomaan, että Hollywood osaa tehdä muutakin kuin elokuvia Jack Blackin pieruista tai keskenään kamppailevista roboteista.

Bradley Cooper on ollut jokaisessa elokuvassaan ja tv-sarjassaan lähinnä se välttämätön tyhjäntoimittaja. Hänen roolihahmonsa ovat yhdentekeviä, ja useimmissa tapauksissa joku muu olisi esittänyt ne paremmin, tai sitten ei ole väliä, että kuka niissä on hänen roolissaan.

Sen sijaan miehen näyttelemässä Yes Manissä on Jim Carreyn ohella myös toinen aliarvioitu lahjakkuus, nimittäin Zooey Deschanel , jossa on enemmän karismaa ja asennetta kuin yhdessäkään Hollywoodin anorektikossa tai lahjattomassa ja värittömässä naistähdessä nykyään.

Kaikista niistä kamalista näkemistäni rock-elokuvista ainoastaan Melkein Julkkis on semmoinen jota kehtaan vieläkin pitää laajassa kokoelmassani elokuvia. (500) Days of Summer taas jokseenkin määrittelee ja kauniilla tavalla romantisoi ja tekee ymmärrettävää sukupolvemme arkipäivän rakkaustarinoista, joita ei kaikki ymmärrä.

Mitä tulee Jim Carreyhyn: Ben Stiller ja Jim Carrey ovat neroja. Sähköputkimies heijastaa sukupolvemme pimeää puolta nerokkaasti, ja tekee siitä kaikesta upeaa satiiria. Myös Truman Show on mahtava. Aivan kuten Tahraton mieli.

Carrey näyttää myös perin juurin komealta Numero 23:ssa, joka on kaikesta huolimatta loistava trilleri, aivan kuten saman ohjaajan, Schumacherin Phonebooth. Molemmat elokuvat tekevät trillerinaiheen pienestä asiasta, josta olisi pitänyt jo tehdä tuommoinen jo aikoja sittten, ja onnistuvat.

Glenn Close viihdytti nuorta mieltäni Mars Hyökkää! elokuvassa, joka on edelleen yksi Burtonin parhaimmista elokuvista, ja vielä täytetty Hollywoodin kliseisimmillä tunnetuilla näyttelijöillä, (joista parhain oli kyllä ehdottomasti Pierce Brosnan). Hän tuli myös tutuksi Simpsonien vanhimpana äitinä, ja oli roolissaan mielestäni jopa turhan vähän.

Tapaus Punahilkka oli ihan hauska myös, mutta minusta hänen kaikkien aikojen maininnan arvoisin roolinsa oli 101-102 Dalmatialaista elokuvissa ollessaan Cruella De Vilin live-action versio. Ehdottomasti sukupolvemme parhaimpia pahiksia Dustin Hoffmanin Kapteeni Koukun ohella. Haluaisin kyllä seinälleni julisteen jossa nämä molemmat kohtaisivat rooliasuissaan toisensa.

Edward Nortonilta suosikkini ovat Fight Club ja Silmänkääntäjä. Kyse on yhdestä ehkä kaikkien aikojen suosikki näyttelijästäni. Myös Incredible Hulk oli mieleeni pääasiassa juuri hänen takiaan. Se että en ole häneltä läheskään kaikkia elokuvia nähnyt, ei haittaa minua yhtään, koska onpahan minulla ainakin jotain katsottavaa.

Kun lopulta lasken pitkän ja kiihkeän tupruttelun ja pohdiskelun jälkeen piippuni alas, minä huomaan, että nämä näyttelijät ja tekijät ovat minulle tuttuja, koska minä olen nähnyt ja omistan heidän elokuviaan. Itseasiassa kaikki mainitut. Miten tämä on mahdollista? Enhän minä omista yhtäkään! Minähän olen julma merirosvo, joka ryöstelee Hollywoodin rannikoilla, kirjastoissa ja divareissa. Onko kyseessä paradoksi?

Hetken pohdittuani muistan, että merirosvoilla oli tapana myös keräillä matkoiltaan aarteita ja muistoja. He myös käyttivät noita joskus koruina, jotka sekä muistuttivat heidän seikkailuistaan, että toimivat legendojen mukaan maksuvälineenä hautajaisille, kun he kuolivat. Merirosvot olivat siis isossa roolissa keräilyharrastuksen synnyssä.

Tarkoittaako tämä, että kaikki keräilijät ovat merirosvoja? Jatkossa kutsunkin heitä kunnioittavalla nimellä, piratistit.