Matrix elokuvat. Mikä oikeastaan meni niin pieleen, että nuo katsoo vain harvoin?
Vika ei ollut ensimmäisessä elokuvassa, jossa osattiin yhdistää aina manga/anime kliseistä ties mihin erittäin toimiva paketti. Liisa viittaukset olivat hyvin nokkelia, ja aina kun Mouse kyseenalaistaa sen kuinka "Kaikki maistuu kanalta." minä ainakin saan makeat naurut. Oraakkeli kohtaus oli elokuvan parhaimpia elementtejä. Hän käytännössä katsoen kertoi elokuvan maailman plotholet, ja sai moneen kertaan nähdyn tarinan siitä minkälainen vaikutus rakkaudella on päähenkilöön kuulostamaan hivenen erikoisemmalta, ja samalla teki siitä tärkeän osan juonta. Ja tietenkin kaiken täydentää visuaalisuus, jonka jokainen ratkaisu on omaperäisempi kuin monet noita huonosti jäljitelleet.
Mutta kaikesta huolimatta ensimmäinen osa oli minusta vasta lämmittelyä. Olenko muuten ainoa, jonka mielestä Morpheus näyttää jokaisessa kohtauksessaan siltä kuin hänet kannattaisi äkkiä lukita pehmustettuun selliin Patrick Stewartin Professori Xavierin kanssa ennen kuin hänestä on enempää vaaraa? Toisen elokuvan kohdalla menetin jo hermoni, kun hän ylisti Neota kuin uskonnollinen fanipoika. Minusta tuo mies kaipasi näpäytystä.
Ensimmäinen elokuva vastasi kysymyksiin "Mikä on Matrix?" ja "Miten se toimii?".
Toisessa elokuvassa vastattiin kysymyksiin "Kuka loi Matrixin?" ja "Kuka sitä kontrolloi?". Elokuvassa olleet elementit, kuten kuolema kysymyksen uudelleen herättävät Haamuveljekset, Hades mytologian Matrix toisinto ja monet muutkin kiinnostavat pienemmät elementit aina Smithin paluusta ja hahmon syventämisestä lähtien. Ajatus siitä, että muutkin pystyisivät Neon ohella taivuttamaan Matrixin sääntöjä, kuulosti siis melko loogiselta, ja oikeastaan hyvältä ratkaisulta. Ajatus, että Neo ei ollutkaan niin erikoinen vaan valittuja oli ollut jo useita ennen häntä, ja se on vain osa pidempään kontrollia, kuulosti siis oikealta näpäytykseltä Morpheukselle.
Mutta. Minusta pieleen ei mentykään toisessa, vaan kolmannessa elokuvassa.
Miksi Trinity piti tappaa uudestaan, ilman yllätyksellisyyttä?
Miksi todellisen maailman robotti sota pitäisi kiinnostaa minua vähääkään?
Eikö Smithin ilmaantumista oikeaan maailmaan osattu hyödyntää tämän enempää?
Miksi Morpheus ei kuollut, sillä hänhän oli se uskollisin, jolla oli todistettavaa?
Oliko Morpheus tosiaan noin ok sen kanssa, että Neo on vain yksi valituista?
Kakkosen lopussa tarjottiin ratkaisua valittu ongelmaan Neon henkilökohtaisella suhteella rakkauteen, jota ei muilla valituilla ollut. No hyvä. Se kuulosti ihan toimivalta jo ensimmäisessä elokuvassa, miksi ei hyödyntää sitä kunnolla?
Ei mutta hetkinen. Niinhän tehtiinkin. Kun Neo valitsee Trinityn Sionin pelastuksen sijaan, hän rikkoo kuolemankin rajat Matrixissä. Kun hänen sisarolentonsa Smith ylittää Matrixin ja todellisuuden rajat, niin tekee myös Neo. Kuulostaa loogiselta.
Okei. Mutta selvennetään nyt vielä kolmannen elokuvan ongelma.
Kolmannessa elokuvassa ollaan siis tilateessa, jossa Neo voi voimiensa vuoksi päättää, kuka elää. Hän ja Smith pystyvät molemmat ylittämään rajan Matrixin ja todellisen maailman välillä. Muistuttaisin myös, että toisessa elokuvassa näimme hahmoja, jotka osasivat taivutella Matrixin sääntöjä. Haamuveljekset osasivat kiertää jopa kuoleman.
Olenko ainoa, joka ymmärtää, että tässähän on rajattomat mahdollisuudet?
Jos Smith pystyy ylittämään Matrixin ja todellisuuden rajat, miksi eivät myös muutkin?
Jos Neo pystyy ylittämään kuoleman rajat noinkin voimakkaasti, miksi eivät muut?
Jos asia nyt kuitenkin on näin, mitä haasteita tässä enää on Neolle? Eikö niitä tuolloin pitäisi luoda?
Sen sijaan me joudumme katsomaan, kuinka robotit mäiskivät ihmisiä, ja toisin päin.
Ja kohtaukset joita näemme Matrixistä? Neo juoksemassa metroradalla, joka ei pääty ikinä aivan kuin limbo? Hauskaa, mutta tekijät varmasti pystyvät parempaan. Morpheus ja Trinity tekevät vainoava diilin itse paholaisen kanssa, jotta Neo saadaan pois limbosta? Okei, tuossa olisi ollut jo hieman potkua. Hetkinen. Sitä ei tehtykään?
Mutta minulle on vieläkin epäselvää, miksi Neo oli juuri haamujen maailmassa jumissa? No menkööt. Junamies joka päättää limbon säännöistä? Nyt tulee mieleen Ghost elokuva, mutta se toimi siinä, näyttäisi toimivan tässä, joten jatkakaa, nyt kun minua alkoi kiinnostaa. Ai että ei jatketa? No ei sitten.
Jos Neon toiminta on muuttanut Oraakkelin ulkomuotoa, entäs muu Matrix sitten?
Älkää vain kertoko siitä enempää, tekijät. Elokuvan nimessähän ei ole Matrix, ja mitäpä minä sillä tiedolla. Mitä? Koneet hyökkäävät? Voi että minua kiinnostaa.
Okei. Smith on kääntynyt sekä koneita, että sionilaisia vastaan? No mutta sehän on hienoa. Kun päähenkilömme ei ole kovin erikoinen kaveri enään, niin ainakin pääpahis on sitä. Hyvä ratkaisu. Mutta mitenkäs tästä nyt sitten edetään?
Mennään koneiden maailmaan tekemään diili koneiden Jumalan kanssa, jonka nimi on Deus ex Machina (Jumala koneesta. Fiktiossa tätä termiä käytetään, kun jotain retconnataan tai rebootataan, säilyttäen aiempi tarina tapahtuneena. Korjataan tarinan sisäisen logiikan virheet tai tarinalliset umpikujat. Käytännössä tämä tarkoittaa, että mennään siitä mistä aita on matalin, painetaan kosmista nappulaa ja kaikki tarinan ongelmat korjaantuvat.) joka siis on paikassa jota koneet kutsuvat lähteeksi, johon Neolla on nyt yhteys, ja josta hän saa voimansa? Okei, ei tämä enää tässä kohtaa voi ainakaan enää huonommaksi muuttua. Toivotaan nyt edes että se kone Jumala on jotain omaperäistä ja joka ei ainakaan mene visuaalisesti yli. Liikahan on aina liikaa, vai? Hitto. Se meni yli. Sanokaa nyt vielä, että tarina on ollut vain taikaa tai unta. Hei mutta, tiedättekö mikä olisi överiydessään yber cool? Jos Neo olisi sokea vapahtaja. Nyt täytyy sanoa, että tässä ylitetään jokin kliseiden uusi raja.
Minulla on myös vieläkin epäselvää, että miksi minun pitäisi välittää siitä Neon "pelastamasta" fanipojasta, ja Animatrix ei muuttanut tätä mitenkään. Tai oikeastaan kenestäkään muustakaan Sionissa.
Ja vihdoin ja viimein koittaa se suuri ja odotettu lopputaistelu, jossa Smith ja Neo mäiskivät toisiaan pitkin ja poikin Matrixiä. Mitä? Matrix? Mikä se on? Olen jo unohtanut, kun tässä ollaan koko ajan panikoitu joistakin koneista, jotka eivät edes ole ollut missään vaiheessa uhka, mutta kuitenkin ovat, ja nyt sitten kuitenkaan ei ole, ainakin niin kauan kun Neolla on hauskaa Smithin kanssa. Hetkinen. Eihän tuossa nyt ole järkeä. Siis koneet haluavat Smithistä eroon, niin kuin Siionissakin jossa jopa kyetään siihen, mutta silti he ovat kaiken aikaa halukkaita tappamaan heidät, ja kaikki muutkin? Siis kuka se main villain nyt taas olikaan?
Tässä vaiheessa elokuvaa ei minusta liene edes syytä laittaa elokuvaa paussille, ja jäädä pohtimaan näitä kysymyksiä. Annetaan vain elokuvan päättyä, niin kaikki on ohi.
Lopun kamppailu on visuaalisesti metkaa, ja joissakin kohti viedään homma aivan viimeiseen asti överiksi, mikä on tässä vaiheessa, Smithin sanoja lainaten: "It was inevitable". Ja nyt päästään lopulliseen ratkaisuun. Neo taistelee, koska valitsi niin, koska on valittu ja kyse on valinnasta (hänellä ei ole siis Trinityn kuoleman jälkeen mitään menetettävää). Kaikuuko täällä? Yrittääkö elokuva korostaa, että olisin voinut valita, että jätänkö elokuvan katsomatta? Tämä ei nyt kyllä kuulosta enää kovin reilulta.
"Everything that has a beginning has an end." sanoo Oraakkeli Smithin kautta, ja Neo lyö Smithin kanssa kättä päälle, hoidellakseen hänet samalla tavalla kuin ensimmäisessä elokuvassa, paitsi että nyt Smith joka on jokapuolella, kuolee jokapuolella. Ottakaa huomioon Neon molemmat uudet voimat, jotka tekevät tästä oikeastaan ihan riittävän loogista. Ja nyt siis Neo itse on kuollut, Matrix on täynnä Neoja Smithien ja agenttien sijaan ja Siionissa riemuitaan vapauden päiviä.
Okei. Ihan kiva. Mutta ei kukaan haluaisi pistää taivasta taas näkyviin? Ja eikös periaatteessa ole niin, että tässä vaiheessa Neon ei pitäisi kuolla ollenkaan? Ja miksi hän ei kuollut siihen ensimmäisessä elokuvassa? Ai niin, rakkaus. Mutta eikö Neon pitäisi kuoleman ylittämiseen kyetessään kyetä syntyä taas uudelleen?
Samapa tuo. Tyypit joista en välitä hittoakaan, on elossa ja vapaita, samoin kuin söpö intialaistyttö, elokuvan kiinnostavin naishahmo kuollut (jo toista kertaa) ja päähenkilöistä on jäljellä se kaveri joka tykkää antaa sinulle pillereitä, ja on aivan varma, että sinä olet hänelle se oikea. Kuka helkkari haluaisi nähdä tämän jälkeen enää yhtäkään jatko-osaa?
"Everything that has a beginning has an end." niin myös tällä arvostelulla. Olkaa hyvät.
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
The Amazing Spider-Man elokuva
Sam Raimin Spider-Man elokuvien katketessa kolmanteen elokuvaan, Sony päätti antaa ohjat Marc Webille, aiemmin (500) Days of Summer (2009) elokuvalla yleisön hämmentäneelle ohjaajalle, joka oli ehkä taustaltaan yhtä kummallinen tapaus kuin Sam Raimi.
Raimi hämmensi monia elokuvakatsojia hyvinkin kummallisilla kohtauksilla Spider-Man elokuvissa, mutta onnistui silti voittamaan yleisön puolelleen, ainakin kunnes Sonylle ja hänelle tuli erimielisyyksiä siitä, kuinka kolmas elokuva tulisi tehdä, mikä lopulta johtikin elokuvan floppaamiseen, sillä se ei vastannut oikein yleisön odotuksia, ehkä juuri sen takia, että siinä tehtiin liian monta kompromissia, antamatta Raimille tilaa.
Aion nyt käydä perusteellisesti läpi sen, että mikä Webbin elokuvassa toimii Spider-Manin uuden tulemisen kannalta, ja mikä ei. On hyvin hankalaa oikeastaan aloittaa tuota tehtävää muutenkaan, mutta aloitetaan siitä peruselementistä, eli tarinasta. Tämän elokuvan tarina nyt ei ole mitenkään simppelimmästä päästä.
Okei, toisin kuin aiemmissa elokuvissa, on Peter Parkerin isällä suurempi rooli. Hän on entinen tidemies, niin kuin Ultimate Spider-Man sarjakuvissakin viitattiin. Normaalissa Marvel jatkumossa taas hän oli eräänlainen agentti Peterin äidin ohella. Siihenkin annetaan jonkinlaisia viitteitä, mutta ne jäävät todella hämärän peittoon, niin kuin oikeastaan koko isän varsinainen tarina. Mutta on silti mielenkiintoista, että hänellä on elokuvassa jonkinlainen rooli, vaikkakin se on aivan yhtä epäuskottava, kuin sarjakuvissa.
Vai miltä kuulostaa ajatus, että 1) Hämähäkkimiehen isä on tiedemies. 2) Tutkiessaan isänsä taustoja, hän päätyy laboratorioon, jonka 3) omistaa hänen tuleva vihollisensa Norman Osborn, ja jossa on töissä 4) elokuvan superroisto joka siis on Peterin isän kaveri ja oppaana tässä paikassa on 5) Peterin samalla luokalla oleva ihastuksensa, ja täällä hän saa 6) hämähäkin pureman, jonka avulla hänestä tulee Hämähäkkimies, ja hän sattuu 7) itsekin olemaan ihan fiksu kaveri. Kaikki tämä ihan vain sattumalta?
Nyt ei kyllä mene niin helposti läpi edes omassa kontekstissaan. Jos edes ihastuksen poistaisi tuosta, niin saattaisi mennä helpommin läpi omassa maailmassaankin. Tämä saa jopa Joseph Michael Straczynskin Spider-Manin yliluonnollisista juonikuvioista kaikista hankalimman sulatettavan, eli Hämähäkkimiehen voimien yliluonnollisen selityksen kuulostamaan jossain määrin jopa uskottavalta. Tarkoitan, onhan siinä nyt kuitenkin kaikelle selitys, ennustukset ja muut, kun taas tässä menee sattuman varaan aika moni asia. Olisi oikeastaan jopa jossain määrin uskottavampaa, että Norman Osborn olisi Hämähäkkimiehen voimien takana, ja vielä ihan tarkoituksella, niin kuin Ultimate Spider-Manissä annettiin hieman ymmärtää.
Myönnettäkööt sen verran, että geenisiirto kokeet kuulostaa perusajatukseltaan toimivalta ja uudenlaiselta ratkaisulta, verrattuna esimerkiksi Raimin epämääräisempään "geneettisesti manipuloituun hämähäkkiin" ja "radioaktiiviseen hämähäkkiin". Mutta ensimmäiset logiikkaan liittyvät ongelmat tapahtuvat, kun tämä sama voimien syy liitetään Lisko nimisen vihollisen voimien alkuperään. Liskon käytökselle annetaan selitykseksi, että kyseessä on Liskon saalistusvaistot, jotka ovat niin voimakkaat, ja tukevat Tohtori Connorsin yksinäisyys depressiota.
Okei. Kuulostaa ihan kivalta, mutta eikö muka hämähäkeillä ole saalistusvaistoa? Eikö Hämähäkkimiehen pitäisi silloin olla erityisen halukas syömään ötököitä? Minkä ihmeen takia Lisko haluaa käydä ihmisten kimppuun, jos se kerran käyttäytyy liskojen saalistusvaistojen mukaisesti, sillä eiväthän liskot tee pahaa ihmiselle? Ja kun nyt päästiin vauhtiin, niin samalla herää kysymys, että minkä ihmeen takia Tohtori Connorsista tulee liskomaisempi, kuin Hämähäkkimiehestä?
Minkä ihmeen takia Hämähäkkimiehellä ei ole kuutta kättä ja/tai karvoja ja/tai montaa silmää? Tämän asian olisi voinut selittää esimerkiksi Marvelin X-Menistä tutulla sekondaarisen mutaation käsitteellä, mutta tässä nyt ei oikein anneta mitään selitystä, vaikka toki puolustukseksi voi sanoa, että Sonylla ei ole oikeuksia X-Men sarjakuvan käsitteisiin elokuvissaan, vaan ne ovat Foxilla.
Kun geenisiirrosta herääviin kysymyksiin vastataan, niin se vaan herättää enemmän kysymyksiä. Psykologia ei selitä Liskon käytöstä. Lisäksi elokuvassa annettiin ymmärtää, että Tohtori Connors ja Parkerin isä eivät ikinä saaneet hankettaan geenisiirrosta valmiiksi, vaan Peter joutui ratkaisemaan geenisiirron ongelman. Miten ihmeessä ne hämähäkit nyt oikein sitten olivatkaan juuri tämmöisiä hämähäkkejä? Kuka ne oli luonut? Ja miten ihmeessä kukaan muu ei ollut aiemmin saanut niistä voimia?
Nämä kysymykset ei kai jaksaisi ihmetyttää, ellei Lisko olisi suoraan sanoen aika koominen näky jopa alkuperäiseen sarjakuva vastineeseen verrattuna, vaikka Ultimate Spider-Man sarjakuvan Lisko tai 2000-luvun alun digitaalisen animaatiosarjan Lisko tarjosivat oikeastaan ihan uskottavan ja toimivan ja liskomaisemman ulkonäön hahmolle, ja niiden hyödyntäminen on suorastaan tuhlausta, etenkin, kun Tohtori Connors on elokuvassa oikeastaan ainakin aluksi symppaattinen hahmo, mitä nyt toki muuttuu myöhemmin melko paatokselliseksi, huvittavaksi ja lopulta vain kaikessa yksinkertaisuudessaan niin tylsäksi, että ei oikeastaan edes jaksa seurata, mitä sillä on milloinkin kerrottavaa.
Kun toisaalta lähtee miettimään tätä sattuma asiaa, niin omalla tavallaan se toimii kyllä, kun puhutaan siitä, että osaisiko kukaan arvata Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Näin monta sattumaa yhdessä paikassa ei tapahdu edes Marvel Universumissa. Ja tottakai juuri kun kirjoittajilla on käsissä uskottava keino tähän, niin eikös nämä tomppelit tee tasan sen saman, minkä myös Sam Raimi teki ainakin 8 kertaa. Naamio ei vaan millään pysy päällä. Tämä on oikeastaan vielä hämmentävämpää, kun elokuvassa on kohtaus, jossa annetaan naamiolle jonkinlainen merkitys ja sen synnylle jonkinlainen luonnollisempi selitys, kuin että Peter osaisi kaiken muun ohella vielä ommella, piirtää ja suunnitella asunsa täysin itse.
Miten ihmeessä kirjoittajat eivät osaa keksiä tarinaa, jossa naamio on täpärällä lähteä, mutta ei sitten lähdekään? Elokuvan aikana ainakin neljä ihmistä saavat henkilöllisyyden selville tai näkevät hänen kasvonsa Hämähäkkimiehenä. Sarjakuvat tarjoavat lähtökohtaisesti varmaan ainakin kymmenen läheltä piti tilateen ratkaisua. Täytyy tosin sanoa, että kun ottaa huomion Peterin jatkuvan säheltämisen voimiensa kanssa, ei tule minään yllätyksenä, että hän onnistuu paljastamaan sen niin monelle.
Kun Peter huomaa voimansa junassa, siellä olevat ihmiset käyvät hänen kimppuunsa. Toki tässä tilanteessa varteenotettava kysymys on, että kuka ihme hyökkäisi ihmisen kimppuun, jos tämä hyppää kattoon roikkumaan, mutta minua jää hämäämään että mitä nämä ihmiset ajattelevat, kun näkevät tämän jälkeen Hämähäkkimiehen tv:ssä.
Tämä kaveri ei varmaan osaisi käydä vessassa ilman että hän päätyy tilanteeseen, jossa riskeeraa henkilöllisyytensa. Toki ne voimien kanssa säheltelyt on eräänlaista Raimin henkeä jäljittelevää huumoria, mutta Raimi ei toistanut niitä alvariinsa. Niiden hauskuus katoaa jossain vaiheessa ja jää hyvin epäselväksi, että mitä syvyyttäkään ne voisivat antaa loppupeleissä elokuvalle tässä vaiheessa?
Tosin täytyy myöntää elokuvalle sen verran krediittiä, että siinä oleva koripallokohtaus on sentään upeampi ilmestys kuin Twilightin vaivaannuttava kipinöivien supernopeudella liikkuvien emo vampyyrien pesäpallo-ottelu. Tosin, se nyt on vaan visuaalisesti parempi versio siitä mitä nähtiin Michael J. Foxin Teen Wolf, eli ihmissusi teini-iässä elokuvassa.
Spider-Manin varusteet ovat aina olleet sarjakuvissakin hämmästyttäviä, mutta vielä hämmästyttävämpää on, että ne on otettu myös mukaan elokuvaan. Verkkorannkkeiden kehittäminen esitetään aika nopeasti mutta siinä viitataan, että ne eivät syntyneet ilman säheltelyä.
Minusta niiden merkitystä on silti jokseenkin kaikin puolin yliarvioitu, samoin kuin uskottavuutta, mutta toisaalta, pistää miettimään, että mihin niitä elokuvassa edes tarvii, ja miksi tosiaan geenisiirto ei sitten tuonut mukanaan orgaanisia verkkorannekkeita, jotka olivat minusta ihan riittävän toimivat.
Elokuvassa ei näkynyt ainoataan kohtausta, jossa seittinesteen loppuminen loisi jännitettä, mutta eipä toisaalta jännite ole kovin voimakas kun se loppuu, lähinnä pistää haukotuttamaan. Poliisiradioon viitattiin Raiminkin Spider-Man elokuvissa, ja niin myös tässäkin, tosin laite on ilmeisesti Peterin itse rakentama, mikä on toki ihan mahdollinen ajatus, mutta silti moderni versio tästä laitteesta tuntuu tarpeettomalta, etenkin kun sitä ei oikein käytetä mihinkään erityiseen.
Spider-Manin fysiikasta kinastelevat teinipojat ovat hupaisa sivuhuomio elokuvassa, ja sarjakuvissa suorastaan legendaariseksi käyneet matkapuhelinkohtaukset ovat hauska lisä, siinä missä ajatus vittuilevasta Spider-Manistä, joka on ärsyttävä, niin kuin kuuluukin.
Skeittaileva Peter Parker ei myöskään tuota vaikeuksia ainakaan minulle, mutta minua ainakin häiritsee, että miten poliisi ei usko kaupungilla juoksentelevaan ihmisliskoon, vaikka siellä juoksentelee ihmishämähäkki, etenkin, kun New Yorkin kadulla on alkanut muutenkin yhtäkkiä ilmestymään joukoittain sisiliskoja, minkä muuten käsitin jonkinlaiseksi The Gauntlet nimisen Lisko sarjakuva tarinan viittaukseksi.
Lopulta kuitenkin kaikkein toimivimmaksi elementiksi elokuvassa jää Peterin ja Gwenin kemiat, vaikka heidän ensikohtaaminen on juuri se sama, mitä Flash sanoi ensimmäisessä kohtauksessaan: "Whatever". Ja ainakaan romanttiset kohtaukset eivät ole yhtä karmeita kuin se pillitys kohtaus Spider-Man 3:ssa, kun MJ jätti Peterin.
En myöskään uskonut, että yhdessäkään elokuvassa pystyttäisiin tekemään kohtaus, jossa annetaan luonnollinen selitys sille, miksi jollakulla on koulunsa tytön kuva tietokoneellaan, ja luodaan tilanne, jossa joku voisi ehkä tosiaan pitää sitä itsetuntoa kohottavana ja sööttinä pelottavan ja jokseenkin häiriintyneen sijaan, vaikka tosiaan se että mies pärähtää lähes tuntemattoman tytön työpaikalle on tilanne, jonka jälkeen moinen epäilys vaikuttaisi jossain määrin luontevalta.
Jos tuon kohtauksen poistaisi, olisi ehkä hivenen syytä huolestua tytöstä, jota ei haittaa poika joka tuon kaiken jälkeen vielä ilmestyisi parvekkeelle. Toisaalta, hän tajuaa kysyä sentään, että "Miten pääsit sinne?" ja saa myös hieman tyydyttävän vastauksen kysymykseen "Miksi et tullut ovesta?"
George Stacyn ja Peter Parkerin välinen kitka on myös aika toimivasti kirjoitettu. On myös hienoa, että kerrankin seittisinkoilijan elokuvassa ei ole neitoa pulassa, vaan ihan terävä ja jotain itsekin osaava tyttö, ja hyvänen aika! George Stacyn kuolinkohtaus on paljon kovempi kuin alkuperäinen vastine. Harmittaa tosin, että nämä kaikki lytätään, kun jatko-osaan ei varata mitään uutta ja kiinnostavaa, vaan elokuva tarjoaa saman angstin aiheen Hämähäkkimiehelle kuin Sam Raimin ensimmäinen elokuvakin.
Elokuva tuntuu siis oikeastaan aika irtonaiselta, hajanaiselta ja punainen lankakin tuntuu olevan hiukkasen epäselvä. Kun kuitenkin katsoo ekstroja, herää ymmärrys poistetuista kohtauksista, että mikä oli se elokuvan perusajatus olevinaan. Elokuva käsittelee Spider-Manille hyvin oleellista aihetta, eli vastuuta hyvinkin selkeästi ja vahvasti, vaikka joitakin kohtia pitäisi painottaa enemmän.
"Ole suurempi kuin mistä kärsit" on jossain määrin lähellä "Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun." ei kokonaisuus tee siitä hyvää Spider-Man elokuvaa, vaan hiukan sekavan elokuvan vastuusta, johon on kai ujutettu seittisinkoilija mukaan. En voi siis ainakaan suositella elokuvaa juuri kyseisestä hahmosta pitäville. En oikeastaan tiedä, kenelle tätä pullamössöä kuuluisi syöttää.
Raimi hämmensi monia elokuvakatsojia hyvinkin kummallisilla kohtauksilla Spider-Man elokuvissa, mutta onnistui silti voittamaan yleisön puolelleen, ainakin kunnes Sonylle ja hänelle tuli erimielisyyksiä siitä, kuinka kolmas elokuva tulisi tehdä, mikä lopulta johtikin elokuvan floppaamiseen, sillä se ei vastannut oikein yleisön odotuksia, ehkä juuri sen takia, että siinä tehtiin liian monta kompromissia, antamatta Raimille tilaa.
Aion nyt käydä perusteellisesti läpi sen, että mikä Webbin elokuvassa toimii Spider-Manin uuden tulemisen kannalta, ja mikä ei. On hyvin hankalaa oikeastaan aloittaa tuota tehtävää muutenkaan, mutta aloitetaan siitä peruselementistä, eli tarinasta. Tämän elokuvan tarina nyt ei ole mitenkään simppelimmästä päästä.
Okei, toisin kuin aiemmissa elokuvissa, on Peter Parkerin isällä suurempi rooli. Hän on entinen tidemies, niin kuin Ultimate Spider-Man sarjakuvissakin viitattiin. Normaalissa Marvel jatkumossa taas hän oli eräänlainen agentti Peterin äidin ohella. Siihenkin annetaan jonkinlaisia viitteitä, mutta ne jäävät todella hämärän peittoon, niin kuin oikeastaan koko isän varsinainen tarina. Mutta on silti mielenkiintoista, että hänellä on elokuvassa jonkinlainen rooli, vaikkakin se on aivan yhtä epäuskottava, kuin sarjakuvissa.
Vai miltä kuulostaa ajatus, että 1) Hämähäkkimiehen isä on tiedemies. 2) Tutkiessaan isänsä taustoja, hän päätyy laboratorioon, jonka 3) omistaa hänen tuleva vihollisensa Norman Osborn, ja jossa on töissä 4) elokuvan superroisto joka siis on Peterin isän kaveri ja oppaana tässä paikassa on 5) Peterin samalla luokalla oleva ihastuksensa, ja täällä hän saa 6) hämähäkin pureman, jonka avulla hänestä tulee Hämähäkkimies, ja hän sattuu 7) itsekin olemaan ihan fiksu kaveri. Kaikki tämä ihan vain sattumalta?
Nyt ei kyllä mene niin helposti läpi edes omassa kontekstissaan. Jos edes ihastuksen poistaisi tuosta, niin saattaisi mennä helpommin läpi omassa maailmassaankin. Tämä saa jopa Joseph Michael Straczynskin Spider-Manin yliluonnollisista juonikuvioista kaikista hankalimman sulatettavan, eli Hämähäkkimiehen voimien yliluonnollisen selityksen kuulostamaan jossain määrin jopa uskottavalta. Tarkoitan, onhan siinä nyt kuitenkin kaikelle selitys, ennustukset ja muut, kun taas tässä menee sattuman varaan aika moni asia. Olisi oikeastaan jopa jossain määrin uskottavampaa, että Norman Osborn olisi Hämähäkkimiehen voimien takana, ja vielä ihan tarkoituksella, niin kuin Ultimate Spider-Manissä annettiin hieman ymmärtää.
Myönnettäkööt sen verran, että geenisiirto kokeet kuulostaa perusajatukseltaan toimivalta ja uudenlaiselta ratkaisulta, verrattuna esimerkiksi Raimin epämääräisempään "geneettisesti manipuloituun hämähäkkiin" ja "radioaktiiviseen hämähäkkiin". Mutta ensimmäiset logiikkaan liittyvät ongelmat tapahtuvat, kun tämä sama voimien syy liitetään Lisko nimisen vihollisen voimien alkuperään. Liskon käytökselle annetaan selitykseksi, että kyseessä on Liskon saalistusvaistot, jotka ovat niin voimakkaat, ja tukevat Tohtori Connorsin yksinäisyys depressiota.
Okei. Kuulostaa ihan kivalta, mutta eikö muka hämähäkeillä ole saalistusvaistoa? Eikö Hämähäkkimiehen pitäisi silloin olla erityisen halukas syömään ötököitä? Minkä ihmeen takia Lisko haluaa käydä ihmisten kimppuun, jos se kerran käyttäytyy liskojen saalistusvaistojen mukaisesti, sillä eiväthän liskot tee pahaa ihmiselle? Ja kun nyt päästiin vauhtiin, niin samalla herää kysymys, että minkä ihmeen takia Tohtori Connorsista tulee liskomaisempi, kuin Hämähäkkimiehestä?
Minkä ihmeen takia Hämähäkkimiehellä ei ole kuutta kättä ja/tai karvoja ja/tai montaa silmää? Tämän asian olisi voinut selittää esimerkiksi Marvelin X-Menistä tutulla sekondaarisen mutaation käsitteellä, mutta tässä nyt ei oikein anneta mitään selitystä, vaikka toki puolustukseksi voi sanoa, että Sonylla ei ole oikeuksia X-Men sarjakuvan käsitteisiin elokuvissaan, vaan ne ovat Foxilla.
Kun geenisiirrosta herääviin kysymyksiin vastataan, niin se vaan herättää enemmän kysymyksiä. Psykologia ei selitä Liskon käytöstä. Lisäksi elokuvassa annettiin ymmärtää, että Tohtori Connors ja Parkerin isä eivät ikinä saaneet hankettaan geenisiirrosta valmiiksi, vaan Peter joutui ratkaisemaan geenisiirron ongelman. Miten ihmeessä ne hämähäkit nyt oikein sitten olivatkaan juuri tämmöisiä hämähäkkejä? Kuka ne oli luonut? Ja miten ihmeessä kukaan muu ei ollut aiemmin saanut niistä voimia?
Nämä kysymykset ei kai jaksaisi ihmetyttää, ellei Lisko olisi suoraan sanoen aika koominen näky jopa alkuperäiseen sarjakuva vastineeseen verrattuna, vaikka Ultimate Spider-Man sarjakuvan Lisko tai 2000-luvun alun digitaalisen animaatiosarjan Lisko tarjosivat oikeastaan ihan uskottavan ja toimivan ja liskomaisemman ulkonäön hahmolle, ja niiden hyödyntäminen on suorastaan tuhlausta, etenkin, kun Tohtori Connors on elokuvassa oikeastaan ainakin aluksi symppaattinen hahmo, mitä nyt toki muuttuu myöhemmin melko paatokselliseksi, huvittavaksi ja lopulta vain kaikessa yksinkertaisuudessaan niin tylsäksi, että ei oikeastaan edes jaksa seurata, mitä sillä on milloinkin kerrottavaa.
Kun toisaalta lähtee miettimään tätä sattuma asiaa, niin omalla tavallaan se toimii kyllä, kun puhutaan siitä, että osaisiko kukaan arvata Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Näin monta sattumaa yhdessä paikassa ei tapahdu edes Marvel Universumissa. Ja tottakai juuri kun kirjoittajilla on käsissä uskottava keino tähän, niin eikös nämä tomppelit tee tasan sen saman, minkä myös Sam Raimi teki ainakin 8 kertaa. Naamio ei vaan millään pysy päällä. Tämä on oikeastaan vielä hämmentävämpää, kun elokuvassa on kohtaus, jossa annetaan naamiolle jonkinlainen merkitys ja sen synnylle jonkinlainen luonnollisempi selitys, kuin että Peter osaisi kaiken muun ohella vielä ommella, piirtää ja suunnitella asunsa täysin itse.
Miten ihmeessä kirjoittajat eivät osaa keksiä tarinaa, jossa naamio on täpärällä lähteä, mutta ei sitten lähdekään? Elokuvan aikana ainakin neljä ihmistä saavat henkilöllisyyden selville tai näkevät hänen kasvonsa Hämähäkkimiehenä. Sarjakuvat tarjoavat lähtökohtaisesti varmaan ainakin kymmenen läheltä piti tilateen ratkaisua. Täytyy tosin sanoa, että kun ottaa huomion Peterin jatkuvan säheltämisen voimiensa kanssa, ei tule minään yllätyksenä, että hän onnistuu paljastamaan sen niin monelle.
Kun Peter huomaa voimansa junassa, siellä olevat ihmiset käyvät hänen kimppuunsa. Toki tässä tilanteessa varteenotettava kysymys on, että kuka ihme hyökkäisi ihmisen kimppuun, jos tämä hyppää kattoon roikkumaan, mutta minua jää hämäämään että mitä nämä ihmiset ajattelevat, kun näkevät tämän jälkeen Hämähäkkimiehen tv:ssä.
Tämä kaveri ei varmaan osaisi käydä vessassa ilman että hän päätyy tilanteeseen, jossa riskeeraa henkilöllisyytensa. Toki ne voimien kanssa säheltelyt on eräänlaista Raimin henkeä jäljittelevää huumoria, mutta Raimi ei toistanut niitä alvariinsa. Niiden hauskuus katoaa jossain vaiheessa ja jää hyvin epäselväksi, että mitä syvyyttäkään ne voisivat antaa loppupeleissä elokuvalle tässä vaiheessa?
Tosin täytyy myöntää elokuvalle sen verran krediittiä, että siinä oleva koripallokohtaus on sentään upeampi ilmestys kuin Twilightin vaivaannuttava kipinöivien supernopeudella liikkuvien emo vampyyrien pesäpallo-ottelu. Tosin, se nyt on vaan visuaalisesti parempi versio siitä mitä nähtiin Michael J. Foxin Teen Wolf, eli ihmissusi teini-iässä elokuvassa.
Spider-Manin varusteet ovat aina olleet sarjakuvissakin hämmästyttäviä, mutta vielä hämmästyttävämpää on, että ne on otettu myös mukaan elokuvaan. Verkkorannkkeiden kehittäminen esitetään aika nopeasti mutta siinä viitataan, että ne eivät syntyneet ilman säheltelyä.
Minusta niiden merkitystä on silti jokseenkin kaikin puolin yliarvioitu, samoin kuin uskottavuutta, mutta toisaalta, pistää miettimään, että mihin niitä elokuvassa edes tarvii, ja miksi tosiaan geenisiirto ei sitten tuonut mukanaan orgaanisia verkkorannekkeita, jotka olivat minusta ihan riittävän toimivat.
Elokuvassa ei näkynyt ainoataan kohtausta, jossa seittinesteen loppuminen loisi jännitettä, mutta eipä toisaalta jännite ole kovin voimakas kun se loppuu, lähinnä pistää haukotuttamaan. Poliisiradioon viitattiin Raiminkin Spider-Man elokuvissa, ja niin myös tässäkin, tosin laite on ilmeisesti Peterin itse rakentama, mikä on toki ihan mahdollinen ajatus, mutta silti moderni versio tästä laitteesta tuntuu tarpeettomalta, etenkin kun sitä ei oikein käytetä mihinkään erityiseen.
Spider-Manin fysiikasta kinastelevat teinipojat ovat hupaisa sivuhuomio elokuvassa, ja sarjakuvissa suorastaan legendaariseksi käyneet matkapuhelinkohtaukset ovat hauska lisä, siinä missä ajatus vittuilevasta Spider-Manistä, joka on ärsyttävä, niin kuin kuuluukin.
Skeittaileva Peter Parker ei myöskään tuota vaikeuksia ainakaan minulle, mutta minua ainakin häiritsee, että miten poliisi ei usko kaupungilla juoksentelevaan ihmisliskoon, vaikka siellä juoksentelee ihmishämähäkki, etenkin, kun New Yorkin kadulla on alkanut muutenkin yhtäkkiä ilmestymään joukoittain sisiliskoja, minkä muuten käsitin jonkinlaiseksi The Gauntlet nimisen Lisko sarjakuva tarinan viittaukseksi.
Lopulta kuitenkin kaikkein toimivimmaksi elementiksi elokuvassa jää Peterin ja Gwenin kemiat, vaikka heidän ensikohtaaminen on juuri se sama, mitä Flash sanoi ensimmäisessä kohtauksessaan: "Whatever". Ja ainakaan romanttiset kohtaukset eivät ole yhtä karmeita kuin se pillitys kohtaus Spider-Man 3:ssa, kun MJ jätti Peterin.
En myöskään uskonut, että yhdessäkään elokuvassa pystyttäisiin tekemään kohtaus, jossa annetaan luonnollinen selitys sille, miksi jollakulla on koulunsa tytön kuva tietokoneellaan, ja luodaan tilanne, jossa joku voisi ehkä tosiaan pitää sitä itsetuntoa kohottavana ja sööttinä pelottavan ja jokseenkin häiriintyneen sijaan, vaikka tosiaan se että mies pärähtää lähes tuntemattoman tytön työpaikalle on tilanne, jonka jälkeen moinen epäilys vaikuttaisi jossain määrin luontevalta.
Jos tuon kohtauksen poistaisi, olisi ehkä hivenen syytä huolestua tytöstä, jota ei haittaa poika joka tuon kaiken jälkeen vielä ilmestyisi parvekkeelle. Toisaalta, hän tajuaa kysyä sentään, että "Miten pääsit sinne?" ja saa myös hieman tyydyttävän vastauksen kysymykseen "Miksi et tullut ovesta?"
George Stacyn ja Peter Parkerin välinen kitka on myös aika toimivasti kirjoitettu. On myös hienoa, että kerrankin seittisinkoilijan elokuvassa ei ole neitoa pulassa, vaan ihan terävä ja jotain itsekin osaava tyttö, ja hyvänen aika! George Stacyn kuolinkohtaus on paljon kovempi kuin alkuperäinen vastine. Harmittaa tosin, että nämä kaikki lytätään, kun jatko-osaan ei varata mitään uutta ja kiinnostavaa, vaan elokuva tarjoaa saman angstin aiheen Hämähäkkimiehelle kuin Sam Raimin ensimmäinen elokuvakin.
Elokuva tuntuu siis oikeastaan aika irtonaiselta, hajanaiselta ja punainen lankakin tuntuu olevan hiukkasen epäselvä. Kun kuitenkin katsoo ekstroja, herää ymmärrys poistetuista kohtauksista, että mikä oli se elokuvan perusajatus olevinaan. Elokuva käsittelee Spider-Manille hyvin oleellista aihetta, eli vastuuta hyvinkin selkeästi ja vahvasti, vaikka joitakin kohtia pitäisi painottaa enemmän.
"Ole suurempi kuin mistä kärsit" on jossain määrin lähellä "Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun." ei kokonaisuus tee siitä hyvää Spider-Man elokuvaa, vaan hiukan sekavan elokuvan vastuusta, johon on kai ujutettu seittisinkoilija mukaan. En voi siis ainakaan suositella elokuvaa juuri kyseisestä hahmosta pitäville. En oikeastaan tiedä, kenelle tätä pullamössöä kuuluisi syöttää.
tiistai 22. lokakuuta 2013
Tarzan - Viktoriaanisen aikaukauden aikaisesta viidakosta moderniin suurkaupunkiin, takaisin, ja lopulta...
Avaruuteen.
Tämä elokuva on pakko nähdä, jotta voin elää elämääni kuten normaali ihminen!
Kerrataanpas Tarzanin populaarikulttuuri historiaa tässä vähän, ennen kuin selitän miksi.
Edgar Rice Burroughs loi vuosina 1912-1965 haaksirikoutuneista kertovan lehtileikkeen, Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan, Afrikan kulttuurin ja Antiikin mytologian inspiroimana 24 Tarzan kirjassaan Tarzan hahmon, ja tämän ympäröivän maailmaan.
Viidakko, apinat, leijona, Jane, Tarzanin henkinen taisto kahden maailman välillä, Claytonin suku, Korak ja viidakon legendat/rikkaudet ovat olleet alusta asti ne asiat jotka sisältyvät oleellisesti Tarzan tarinoihin.
Kirjat muodostivat hyvin selkeän kaanonin, jota täydensi Joe R. Lansdalen vuonna 1995 loppuun kirjoittama Burroughsin kesken jäänyt viimeinen teos Tarzan: the Lost Adventure sekä Fritz Leiberin vuonna 1966 kirjoittama Tarzan and the Valley of Gold . Kaikki noista on julkaistu Suomeksi.
Tämän lisäksi Tarzanista on kirjoitettu sarjakuvia. Lähes kaikki kirjat on käännetty sarjakuviksi tai niihin pohjautuviksi sarjakuvatulkinnoiksi Western Publishing yhtiön alla tai Gold Keyn strippisarjakuvina.
Hahmon julkaisuoikeuksien mennessä DC:lle vuonna 1977, ja legendaarinen Joe Kubert pääsi rakentamaan Tarzan kaanonia eteenpäin, kunnioittaen hyvin tarkasti Burroughsin luomaa kaanonia, ja hänen työnsä hahmon parissa jopa lasketaan kriitikoiden, fanien ja muiden keskuudessa viralliseen Tarzan kaanoniin kuuluvaksi.
Nämä siis muodostavat virallisen Tarzan kaanonin. Lisäksi sarjakuvissa on nähty Batman/Tarzan: Claws of the Cat-Woman niminen crossover Batmanin kanssa, joka oli itseasiassa yllättävän hyvä, koska se tarttui hahmojen samankaltaiseen syntytarinaan.
Lisäksi on nähty mielikuvituksellinen Superman/Tarzan: Sons of the Jungle, jossa Teräsmies syntyy viidakossa ja Tarzan Englannissa. Tarina on hyvin kirjoitettu molempia hahmoja ajatellen. Lisäksi on Tarzan vs. Predator: At the Earth's Core, joka ei ole tasoltaan kovin hyvä. Euroopassa on kirjoitettu myös Tarzan ja Kobra (Marvel) crossover, mutta siihen en nyt ota kantaa. Kaikki muut mainitut crossoverit ovat Dark Horsen ajalta, joka siis vastaa vielä nykyäänkin kaikista Tarzan ja Burroughs aiheisista julkaisuista.
Myös Alan Mooren The League of Extraordinary Gentlemen viittaa Tarzan kaanoniin, ja sen sisälttyvyyteen kyseiseen universumiin. Tämän ohella Nigel Cox on kirjoittanut Elvis Presleyn ja Tarzanin yhdistävän Tarzan Presley kirjan. Lisäksi hahmoon on viitattu ympäri populaarikulttuuria siellä täällä. Mistä pääsemmekin Tarzanin elokuvahistoriaan.
Epämääräisten mykkäelokuvien jälkeen saksalais taustainen kultamitalisti John Weissmüller otti vuonna 1932 Tarzanin elokuvalliset kasvot, Maureen Paula O'Sullivanin luodessa kasvot Janelle. Weissmüller loi myös tahtomattaan Tarzanmaisen kieliasun, johon kuuluu myös humoristinen "Me Tarzan, you Jane," dialogi, jota ei edes nähty koskaan elokuvissa, vaan ainoastaan Tarzan the Ape Man kirjassa. Weissmüllerin Tarzan’s New York Adventure elokuvassa oli kuitenkin tuon tyyppinen kohtaus, ja ilmeisesti se riitti tämän populaarikulttuurin ehkä kaikkein tunnetuimpaan dialogimallin syntyyn, ja yhdistymiseen elokuvien Tarzaniin.
Weissmüller myös teki kuuluisaksi "Tarzanin huuto" nimellä tunnetun jodlauksen, joka Tarzaniin liitetään.
Sille ei kuitenkaan tuolloin vielä annettu selkeää selitystä. Myös Cheeta simpanssi, joka esiintyi elokuvien comic reliefinä, tuli tunnetuksi näistä Tarzaneista, ja muodostui lähtemättömäksi osaksi hahmoa. Jopa hahmoa tuon hänen jälkeen näytelleet yhdistettiin häneen. Tämä oli se Tarzan, mitä elokuvilta odotettiin.
Vuonna 1966 koko Tarzan elokuvien sarja lähti käsistä elokuvan Tarzan and the Valley of Gold myötä, jossa siis hahmosta oli tehty James Bondin kaltainen älykäs, mutta silti villi seikkailija, ja Jane ja muut elementit oli poistettu kokonaan. Elokuvan flopatessa, myös itse sarja koki päätöksensä, ja vaikka sillä ei ollut aiemminkaan ollut omaa jatkumoa, niin sen kaanoni hajosi tuohon. Vuonna 1968 loppui jopa Ron Elyn Tarzan sarja kesken tuotantokauden.
Tarzanin tv-historia jatkui 1970-luvulla Tarzan, Lord of the Jungle anmaatiolla, joka siis koostui joko kirjoihin perustuvien tarinoiden tai niistä tai niiden maailmasta sovitettujen esittämisestä pienissä osissa, ikään kuin tuotantokausina. Sarjaa pidetään yhä edelleen Burroughsille uskollisimpana Tarzanin tv/elokuva esiintymisenä.
Vasta vuonna 1981 Tarzanille annettiin uusi tilaisuus elokuvassa Tarzan, the Ape Man joka siis kertoi Burroughsin Tarzanin tarinan Janen näkökulmasta. Elokuva oli kriitikoiden vihaama, mutta katsoja menestys.Se ei kuitenkaan ollut riittävä tekemään Tarzanista jälleen toimivaa modernissa elokuvamaailmassa.
3 vuotta myöhemmin ilmestyi Greystoke: The Legend of Tarzan, Lord of the Apes joka jälleen kertoi ensimmäisen Tarzan kirjan tarinan. Tälle kertaa keskittyminen kirjan oleelliseen teemaan, eli Tarzanin rooliin sekä apinoiden lapsena että ihmisten lapsena, tapahtui Greystoken ja Kerchakin avulla.
Tarzanin molemmat perheet, maailmat ja isät vihaavat toisiaan, ja Tarzan on elokuvassa välikätenä ja kärsijänä, mutta nimeä Tarzan ei käytetä missään kohtaa itse elokuvassa, vaan hänen "ihmis nimeään" John Claytonia. Elokuva oli floppi katsojille, mutta moni kriitikoista piti, vaikka elokuva aiheuttikin hieman hämmentyneen reaktion. Elokuva oli riittävä luomaan näyttelijöilleen uraansa vaativaa tunnettavuutta, mutta ei kuitenkaan menestyviä rooleja.
Tarzan esiintyi 3 vuotta Tarzán nimisessä sarjassa, jossa ehti ennen loppumistaan olla Ron Ely yhdessä jaksossa sivuavassa cameoroolissa. Sarjassa Tarzan oli ympäristöviranomainen, ja Jane ekologisti. Rooleja näyttelivät Wolf Larson (Tarzan) ja Lydie Denier (Jane). Kummankaan urat eivät ole nousseet Tarzania pidemmälle. Sarjan muistettavin asia oli tämän lisäksi vain, että se oli ensimmäinen sarja, jossa Tarzanin näyttelijällä oli akateeminen tutkinto tausta.
Vain TV:ssä esitetty Tarzan in Manhattan (1989) teki tutuksi country muusikon urasta haaveilevan näyttelijä Joe Laran kaikessa hiljaisuudessaan unohduksiin jääneen Tarzanin. Se vei hahmoa hyvin erilaiseen suuntaan. Tarinassa Tarzanin apina äiti Kala, jolla oli kahdessa edellisessä elokuvassa isompi rooli kuin ennen, on kuollut, ja Tarzan lähtee kosto matkalle Manhattanille, jossa hän kohtaa Janen, jota näyttelee laulaja Kim Crosby.
Joe Lara jatkoi Tarzanin esittämistä Tarzan: The Epic Adventures tv-sarjassa vuosina 1996–1997. Sarjan ongelmaksi koitui, että se myöskin oli tv-elokuvan tapaan hyvin kapeaksi Tarzan myytin tekevä, ja teki ilmapiiristä jopa tylsän. Realismin puitteissa se lienee kuitenkin kaikkein realistisin sarja. Sarja perustui The Return of Tarzan kirjan osien väliin. Jane oli viidakon ohella jätetty siinä kokonaan taustalle. Edellisessä Tarzan sarjassa Janea näytellyt Lydie Denier näytteli tässä Olga de Couden roolia.
Tarzanista ei siis ollut jäänyt jäljelle kuin hahmon rakkaus Janeen, jolle hän sarjassa kirjoitti kirjeitä. R. A. Salvatore kirjoitti sarjan nimellä kulkevan romaanin, joka sijoittuu kyseisen sarjan jatkumoon. Kirjan sijoittumisesta Tarzanin kirjojen kaanoniin on kiistetlty. Sarja jäi yhteen tuotantokauteen.
Noin kymmenen vuotta myöhemmin (1998) edellisestä valkokankaille tarkoitetusta elokuva filmatisoinnista Tarzaniin palattiin Tarzan and the Lost City elokuvalla. Tuottajan paikalla oli sama mies kuin edellisessä elokuvassa. Elokuva oli ensimmäinen, joka sijoittui ihka oikeasti Afrikkaan, eikä vain kulisseihin. Elokuvassa Tarzan oli sekä Tarzan että John Clayton. Burroghsin tarinat Oparista oli kuitenkin "käännetty lasten lauantai piirretyksi" ja elokuva saa vielä tänäkin päivänä erittäin huonoja arvosteluja. Elokuva kirosi Casper Robert Van Dien, Juniorin hyvin alkaneen uran.
Vuonna 1999 Disney modernisoi Tarzanin tämän nimikkoelokuvalla. Elokuva oli jättimenestys. Siinä oli hyödynnettyä kaikkia viimeisen 20 vuoden Tarzan elokuvia, Burroughsin kirjoja ja otettu jodlaus Weissmülleriltä, ja Cheetahin koominen rooli oli annettu Terk apinalle ja Tantor nosulle. Kalalle oli annettu kaikkein suurin rooli, ja Clayton oli elokuvan pääpahis, Kerchakin ollessa Greystoke elokuvan kaltaisessa roolissa. Elokuva antoi selityksen jodlaukselle ja teki lianeilla matkustamisesta skeittailua muistuttavaa. Elokuvassa nähtiin myös ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan "Me Tarzan, you Jane dialogi" esitettynä Weissmüller tyyliin. Elokuvan Tarzan osasi myös imitoida ääniä, ja apinoiden ja ihmisten välimaailman kielellisyys selittyi osin sillä.
Disneyllä oli erittäin hyvä pohja uudelle Tarzan sarjalle. He tekivät Tarzan & Jane elokuvan, joka koostui kolmesta erilaisesta Tarzan jaksosta. Elokuva esitteli The Legend of Tarzan sarjan konseptia. Idea vaikutti kiinnostavan katsojia, mutta kun sarja lopulta alkoi, se kesti vain 2 tuotantokautta, 39 jaksoa, jääden pahasti kesken toisella tuotantokaudella. Konseptin huonon menestyksen vuoksi Disney yritti kerätä viimeiset rahat hahmolla, ja teki Tarzan II:sen vuonna 2005, jonka tarina sijoittui ensimmäisen elokuvan Phil Collinsin Son of the Man elokuvan väliin, Tarzanin lapsuuteen. Elokuva meni suoraan dvd:lle.
Samaan aikaan kilpailija Warner Bros. suunnitteli hahmolle elokuvaa. He tekivät hahmolle huonosti menestyneen moderniin aikaan sijoittuvan tv-sarjan (Tarzan, 2003), joka kesti vain 8 jaksoa. Sarja oli suunnattu teini-ikäisille katsojille, kuten Smallvillen, Rosswellin ja Charmed sarjojen katsojat.
2011 kuulimme seuraavaksi Tarzanista, kun Andy Briggs aloitti Tarzan: The Greystoke Legacy koko kirjojen kaanonin alusta, modernisoimalla sitä. Kirja on saanut tuon jälkeen kaksi jatko-osaa ja on menestynyt. Nyt trailerien maailmasta kuuluu kummia, kun internetissä tulee CGI Tarzan elokuvan traileri, jossa muuten samalla alkuperäis tarinalla varustettu muuten melko tyylitajuisesti rakennettu Tarzan...taistelee muukalais teknologiaa vastaan?!
Olemmeko me taas menneet takaisin tähän kuoppaan? Samaan kuoppaan ovat menneet myös muut sarjat.
Elokuva on silti ehdottoman pakko katsoa. Se nimittäin on aivan varmasti huono.
Tämä elokuva on pakko nähdä, jotta voin elää elämääni kuten normaali ihminen!
Kerrataanpas Tarzanin populaarikulttuuri historiaa tässä vähän, ennen kuin selitän miksi.
Edgar Rice Burroughs loi vuosina 1912-1965 haaksirikoutuneista kertovan lehtileikkeen, Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan, Afrikan kulttuurin ja Antiikin mytologian inspiroimana 24 Tarzan kirjassaan Tarzan hahmon, ja tämän ympäröivän maailmaan.
Viidakko, apinat, leijona, Jane, Tarzanin henkinen taisto kahden maailman välillä, Claytonin suku, Korak ja viidakon legendat/rikkaudet ovat olleet alusta asti ne asiat jotka sisältyvät oleellisesti Tarzan tarinoihin.
Kirjat muodostivat hyvin selkeän kaanonin, jota täydensi Joe R. Lansdalen vuonna 1995 loppuun kirjoittama Burroughsin kesken jäänyt viimeinen teos Tarzan: the Lost Adventure sekä Fritz Leiberin vuonna 1966 kirjoittama Tarzan and the Valley of Gold . Kaikki noista on julkaistu Suomeksi.
Tämän lisäksi Tarzanista on kirjoitettu sarjakuvia. Lähes kaikki kirjat on käännetty sarjakuviksi tai niihin pohjautuviksi sarjakuvatulkinnoiksi Western Publishing yhtiön alla tai Gold Keyn strippisarjakuvina.
Hahmon julkaisuoikeuksien mennessä DC:lle vuonna 1977, ja legendaarinen Joe Kubert pääsi rakentamaan Tarzan kaanonia eteenpäin, kunnioittaen hyvin tarkasti Burroughsin luomaa kaanonia, ja hänen työnsä hahmon parissa jopa lasketaan kriitikoiden, fanien ja muiden keskuudessa viralliseen Tarzan kaanoniin kuuluvaksi.
Nämä siis muodostavat virallisen Tarzan kaanonin. Lisäksi sarjakuvissa on nähty Batman/Tarzan: Claws of the Cat-Woman niminen crossover Batmanin kanssa, joka oli itseasiassa yllättävän hyvä, koska se tarttui hahmojen samankaltaiseen syntytarinaan.
Lisäksi on nähty mielikuvituksellinen Superman/Tarzan: Sons of the Jungle, jossa Teräsmies syntyy viidakossa ja Tarzan Englannissa. Tarina on hyvin kirjoitettu molempia hahmoja ajatellen. Lisäksi on Tarzan vs. Predator: At the Earth's Core, joka ei ole tasoltaan kovin hyvä. Euroopassa on kirjoitettu myös Tarzan ja Kobra (Marvel) crossover, mutta siihen en nyt ota kantaa. Kaikki muut mainitut crossoverit ovat Dark Horsen ajalta, joka siis vastaa vielä nykyäänkin kaikista Tarzan ja Burroughs aiheisista julkaisuista.
Myös Alan Mooren The League of Extraordinary Gentlemen viittaa Tarzan kaanoniin, ja sen sisälttyvyyteen kyseiseen universumiin. Tämän ohella Nigel Cox on kirjoittanut Elvis Presleyn ja Tarzanin yhdistävän Tarzan Presley kirjan. Lisäksi hahmoon on viitattu ympäri populaarikulttuuria siellä täällä. Mistä pääsemmekin Tarzanin elokuvahistoriaan.
Epämääräisten mykkäelokuvien jälkeen saksalais taustainen kultamitalisti John Weissmüller otti vuonna 1932 Tarzanin elokuvalliset kasvot, Maureen Paula O'Sullivanin luodessa kasvot Janelle. Weissmüller loi myös tahtomattaan Tarzanmaisen kieliasun, johon kuuluu myös humoristinen "Me Tarzan, you Jane," dialogi, jota ei edes nähty koskaan elokuvissa, vaan ainoastaan Tarzan the Ape Man kirjassa. Weissmüllerin Tarzan’s New York Adventure elokuvassa oli kuitenkin tuon tyyppinen kohtaus, ja ilmeisesti se riitti tämän populaarikulttuurin ehkä kaikkein tunnetuimpaan dialogimallin syntyyn, ja yhdistymiseen elokuvien Tarzaniin.
Weissmüller myös teki kuuluisaksi "Tarzanin huuto" nimellä tunnetun jodlauksen, joka Tarzaniin liitetään.
Sille ei kuitenkaan tuolloin vielä annettu selkeää selitystä. Myös Cheeta simpanssi, joka esiintyi elokuvien comic reliefinä, tuli tunnetuksi näistä Tarzaneista, ja muodostui lähtemättömäksi osaksi hahmoa. Jopa hahmoa tuon hänen jälkeen näytelleet yhdistettiin häneen. Tämä oli se Tarzan, mitä elokuvilta odotettiin.
Vuonna 1966 koko Tarzan elokuvien sarja lähti käsistä elokuvan Tarzan and the Valley of Gold myötä, jossa siis hahmosta oli tehty James Bondin kaltainen älykäs, mutta silti villi seikkailija, ja Jane ja muut elementit oli poistettu kokonaan. Elokuvan flopatessa, myös itse sarja koki päätöksensä, ja vaikka sillä ei ollut aiemminkaan ollut omaa jatkumoa, niin sen kaanoni hajosi tuohon. Vuonna 1968 loppui jopa Ron Elyn Tarzan sarja kesken tuotantokauden.
Tarzanin tv-historia jatkui 1970-luvulla Tarzan, Lord of the Jungle anmaatiolla, joka siis koostui joko kirjoihin perustuvien tarinoiden tai niistä tai niiden maailmasta sovitettujen esittämisestä pienissä osissa, ikään kuin tuotantokausina. Sarjaa pidetään yhä edelleen Burroughsille uskollisimpana Tarzanin tv/elokuva esiintymisenä.
3 vuotta myöhemmin ilmestyi Greystoke: The Legend of Tarzan, Lord of the Apes joka jälleen kertoi ensimmäisen Tarzan kirjan tarinan. Tälle kertaa keskittyminen kirjan oleelliseen teemaan, eli Tarzanin rooliin sekä apinoiden lapsena että ihmisten lapsena, tapahtui Greystoken ja Kerchakin avulla.
Tarzanin molemmat perheet, maailmat ja isät vihaavat toisiaan, ja Tarzan on elokuvassa välikätenä ja kärsijänä, mutta nimeä Tarzan ei käytetä missään kohtaa itse elokuvassa, vaan hänen "ihmis nimeään" John Claytonia. Elokuva oli floppi katsojille, mutta moni kriitikoista piti, vaikka elokuva aiheuttikin hieman hämmentyneen reaktion. Elokuva oli riittävä luomaan näyttelijöilleen uraansa vaativaa tunnettavuutta, mutta ei kuitenkaan menestyviä rooleja.
Tarzan esiintyi 3 vuotta Tarzán nimisessä sarjassa, jossa ehti ennen loppumistaan olla Ron Ely yhdessä jaksossa sivuavassa cameoroolissa. Sarjassa Tarzan oli ympäristöviranomainen, ja Jane ekologisti. Rooleja näyttelivät Wolf Larson (Tarzan) ja Lydie Denier (Jane). Kummankaan urat eivät ole nousseet Tarzania pidemmälle. Sarjan muistettavin asia oli tämän lisäksi vain, että se oli ensimmäinen sarja, jossa Tarzanin näyttelijällä oli akateeminen tutkinto tausta.
Vain TV:ssä esitetty Tarzan in Manhattan (1989) teki tutuksi country muusikon urasta haaveilevan näyttelijä Joe Laran kaikessa hiljaisuudessaan unohduksiin jääneen Tarzanin. Se vei hahmoa hyvin erilaiseen suuntaan. Tarinassa Tarzanin apina äiti Kala, jolla oli kahdessa edellisessä elokuvassa isompi rooli kuin ennen, on kuollut, ja Tarzan lähtee kosto matkalle Manhattanille, jossa hän kohtaa Janen, jota näyttelee laulaja Kim Crosby.
Joe Lara jatkoi Tarzanin esittämistä Tarzan: The Epic Adventures tv-sarjassa vuosina 1996–1997. Sarjan ongelmaksi koitui, että se myöskin oli tv-elokuvan tapaan hyvin kapeaksi Tarzan myytin tekevä, ja teki ilmapiiristä jopa tylsän. Realismin puitteissa se lienee kuitenkin kaikkein realistisin sarja. Sarja perustui The Return of Tarzan kirjan osien väliin. Jane oli viidakon ohella jätetty siinä kokonaan taustalle. Edellisessä Tarzan sarjassa Janea näytellyt Lydie Denier näytteli tässä Olga de Couden roolia.
Tarzanista ei siis ollut jäänyt jäljelle kuin hahmon rakkaus Janeen, jolle hän sarjassa kirjoitti kirjeitä. R. A. Salvatore kirjoitti sarjan nimellä kulkevan romaanin, joka sijoittuu kyseisen sarjan jatkumoon. Kirjan sijoittumisesta Tarzanin kirjojen kaanoniin on kiistetlty. Sarja jäi yhteen tuotantokauteen.
Noin kymmenen vuotta myöhemmin (1998) edellisestä valkokankaille tarkoitetusta elokuva filmatisoinnista Tarzaniin palattiin Tarzan and the Lost City elokuvalla. Tuottajan paikalla oli sama mies kuin edellisessä elokuvassa. Elokuva oli ensimmäinen, joka sijoittui ihka oikeasti Afrikkaan, eikä vain kulisseihin. Elokuvassa Tarzan oli sekä Tarzan että John Clayton. Burroghsin tarinat Oparista oli kuitenkin "käännetty lasten lauantai piirretyksi" ja elokuva saa vielä tänäkin päivänä erittäin huonoja arvosteluja. Elokuva kirosi Casper Robert Van Dien, Juniorin hyvin alkaneen uran.
Vuonna 1999 Disney modernisoi Tarzanin tämän nimikkoelokuvalla. Elokuva oli jättimenestys. Siinä oli hyödynnettyä kaikkia viimeisen 20 vuoden Tarzan elokuvia, Burroughsin kirjoja ja otettu jodlaus Weissmülleriltä, ja Cheetahin koominen rooli oli annettu Terk apinalle ja Tantor nosulle. Kalalle oli annettu kaikkein suurin rooli, ja Clayton oli elokuvan pääpahis, Kerchakin ollessa Greystoke elokuvan kaltaisessa roolissa. Elokuva antoi selityksen jodlaukselle ja teki lianeilla matkustamisesta skeittailua muistuttavaa. Elokuvassa nähtiin myös ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan "Me Tarzan, you Jane dialogi" esitettynä Weissmüller tyyliin. Elokuvan Tarzan osasi myös imitoida ääniä, ja apinoiden ja ihmisten välimaailman kielellisyys selittyi osin sillä.
Disneyllä oli erittäin hyvä pohja uudelle Tarzan sarjalle. He tekivät Tarzan & Jane elokuvan, joka koostui kolmesta erilaisesta Tarzan jaksosta. Elokuva esitteli The Legend of Tarzan sarjan konseptia. Idea vaikutti kiinnostavan katsojia, mutta kun sarja lopulta alkoi, se kesti vain 2 tuotantokautta, 39 jaksoa, jääden pahasti kesken toisella tuotantokaudella. Konseptin huonon menestyksen vuoksi Disney yritti kerätä viimeiset rahat hahmolla, ja teki Tarzan II:sen vuonna 2005, jonka tarina sijoittui ensimmäisen elokuvan Phil Collinsin Son of the Man elokuvan väliin, Tarzanin lapsuuteen. Elokuva meni suoraan dvd:lle.
Samaan aikaan kilpailija Warner Bros. suunnitteli hahmolle elokuvaa. He tekivät hahmolle huonosti menestyneen moderniin aikaan sijoittuvan tv-sarjan (Tarzan, 2003), joka kesti vain 8 jaksoa. Sarja oli suunnattu teini-ikäisille katsojille, kuten Smallvillen, Rosswellin ja Charmed sarjojen katsojat.
2011 kuulimme seuraavaksi Tarzanista, kun Andy Briggs aloitti Tarzan: The Greystoke Legacy koko kirjojen kaanonin alusta, modernisoimalla sitä. Kirja on saanut tuon jälkeen kaksi jatko-osaa ja on menestynyt. Nyt trailerien maailmasta kuuluu kummia, kun internetissä tulee CGI Tarzan elokuvan traileri, jossa muuten samalla alkuperäis tarinalla varustettu muuten melko tyylitajuisesti rakennettu Tarzan...taistelee muukalais teknologiaa vastaan?!
Olemmeko me taas menneet takaisin tähän kuoppaan? Samaan kuoppaan ovat menneet myös muut sarjat.
Elokuva on silti ehdottoman pakko katsoa. Se nimittäin on aivan varmasti huono.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Populaarikulttuuria on ostettava vaikka henki menisi!
Olen jo yhdessä sun toisessa paikassa kritisoinut uskontoon, pyhään kirjaan, kirkkoon ja ihmisen suhteeseen näihin asioihin liittyviä asioita. Lisäksi muistan, kuinka kauan sitten kritisoin hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka veivät maksunsa perintään, vaikka heille maksamisen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen. Nyt liikkeellä on uusi vastaavanlainen ilmiö.
Aikoinaan Kvaakissa minulle tehtiin selväksi, että piraattisivuja ei tule laittaa esille mihinkään keskusteluun ja jo pelkästään niistä puhuminen on suurin virhe koko keskustelufoorumilla. Tämä oli minusta ihan sopivaa, koska toisessa yhteydessä mainittiin, että ei ole mitenkään pahaksi puhua divareista tai kirjastosta tehdyistä hankinnoista. Korostettiin jopa, että etenkin jälkimmäistä, koska kirjastot kuulemma pitävät itseasiassa populaarikulttuuria elossa.
Tämä näkemys oli pätevä tähän päivään asti. Satuin, ehkä hieman raflaavaan sävyyn, sanomaan, että minulla ei ole varaa hankkia populaarikulttuurin tuotteita. Mainitsin, että ostan nuo nykyään divarista tai lainaan kirjastosta, jo osin sen takia, että se tulee suhteessa määrään ja laatuun huomattavasti halvemmaksi.
Huomautin, että en oikeastaan käy elokuvissa ollenkaan, koska minulla ei ole siihen varaa, enkä edes viihdy teattereissa. Käyn toki, jos joku suostuu maksamaan tai saan vapaalipun. Samaisessa keskustelussa huomautin, että minusta on miellyttävämpää pitää kädessä tuotetta, jonka olen aikeissa mahdollisesti ostaa tai lainata, joten nettikauppojen käyttö ei tuntunut sopivalta.
Keskustelu oli jo tässä vaiheessa alkanut suistumaan käsistä ja jakaantunut sinne tänne. Satuin huomauttamaan että en oikein ymmärrä mikä asiassa on ongelma, ja tietenkin satuin sanomaan humoristiseen sävyyn "Lisäksi huomauttaisin, että olen hyvin todennäköisesti rahoittanut populaarikulttuurin tuottajien elämää jo niin vahvasti elämäni aikana, että minulle pitäisi antaa veronvapautus pelkästään jo siitä hyvästä."
Tietenkään tätä ei olisi pitänyt sanoa. Se nimittäin kuulemma tarkoittaa samaa kuin "minä en ole velkaa leffantuottajille, he ovat velkaa minulle" mikä on yksi Piraattipuoluen hyvin vanha teesi, tai väitetty semmoinen. On käsittääkseni epäselvää, että missä määrin Piraattipuolueen jutut ovat niin sanottua internet ironiaa.
Selvää kuitenkin pitäisi kaikille olla, että jossain määrin kyseinen poliittinen "aate" on synnytetty pakottamalla, jotta sitä voisi sanoa aatteeksi, sillä luulisi kelle vain olevan selvää, että kun Eduskuntatalon salissa yrittää viedä läpi piratismin laillistamista sillä että "minulla ei ole rahaa, niin harrastan piratismia" on tulos tuskin kovin tyydyttävä.
Kerrottakoon nyt kuitenkin, että minä en kannata piratismia tai Piraattipuoluetta. Kannatan tosin suoraa demokratiaa ja sanan- ja ilmaisuvapautta, joten näen asian niin, että minusta kansan pitäisi päättää asiasta enemmän. Lisäksi suosin, että asiasta kaikesta huolimatta nähdään molemmat puolet, ja tässä kohtaa minusta sananvapaus tulee mielestäni vastaan.
Kvaakissa asiaan ei osata suhtautua järin objektiivisesti, joten tämän vuoksi olen tarkoituksella jättänyt kommentoimatta Kvaakin Piratismi ketjua. Keskustelu siellä ei hupene sen takia, etteikö vastaväitteitä tai muuta olisi. Päinvastoin. Aiheesta on käyty joissakin internetin kolkissa jopa yllättävän monipuolista keskustelua. Mutta Kvaakissa sen sijaan keskustelun taso on tämmöistä:
"Koska sinä et osta The Smithin levyä, olet paha."
"Ööh. En ole. En vain tykkää The Smithistä ja olen köyhä."
"Sinä olet silti paha, koska tämä herkkis liikkis kuva sanoo niin."
Puhutteleva, tarkoittaa yhtä kuin piratismin vastainen. Jos minä menisin julkaisemaan jostakin Piratismia harrastavasta kaveristani Youtube videon, jossa hän esittelee sitä kuinka hän maksaa verot, huolehtii perheestään, ei ole koskaan vahingoittanut ketään ja on muutenkin kaikin mahdollisin määritelmin kunnon kansalainen, ainoana muttana, että hän harrastaa piratismia, koko Kvaakin rakenne romahtaisi. Tai sitten se jätettäisiin noteeraamatta, jotta sen rakenne ei vain missään nimessä romahtaisi.
Aikoinaan pitkin internettiä levisi vitsi, että Star Trek ilmiön fanit, eli trekkerit menisivät ovelta ovelle lappusten kanssa Jehovan todistajien tapaan levittämään kyseistä fandomia eteenpäin uusien jäsenien toivossa. Silloin vitsille naurettiin, koska me tiesimme, että todelliset Star Trek fanit eivät levittäisi Roddenberryn pyhää sanaa. -Onhan se nyt selvää, että eihän sitä ansaitse kukaan muu kuin he.
Nyt alkaa tosin ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että moisesta ei olla kaukana. Populaarikulttuurista on maksettava vaikka henki menisi. Ajatus siitä, että joku on maksanut elokuva lippusi puolestasi, tai että lainaat elokuvan kirjastosta, on jopa vielä pahempi kuin piratismi. Ja kuten kaikki Kvaakin keskusteluita lukeneet tiedämme...
Piratismi on pahempi rikos kuin murha!
Mikäli et osta elokuvia, sinut on tuomittava ikuiseen kadotukseen ja laitettava vankilaan ennen tuota.
Koska minäkin olen syyllistynyt erinäisiin synteihin, kuten edellä kävi ilmi, minun on pikaisesti tehtävä synninpäästö. Minun on oltava populaarikulttuuristisesti aktiivinen. Satuin loukkaamaan eräässä mainitun keskustelufoorumin viestissä erään näyttelijän ihmisoikeuksia.
Sanoin nimittäin, että en ole nähnyt ainuttakaan hänen elokuvaansa. Kysehän oli siis näyttelijästä, nimeltä Elizabeth Olsen ja hän siis näyttelee tulevassa Avengers 2: Age of Ultron elokuvassa. Nyt hän saa ansaitsemansa huomion, ja minä saan rauhan. Mutta koska syntilistani on pitkä, minulla on vielä paljon korjattavaa.
Jokinaika sitten sanoin, että en ikävä kyllä pidä kovin monesta mustasta näyttelijästä. Itseasiassa useimmat ovat jopa ärsyttäviä. Korjataan tämä synti heti sanomalla jotain positiivista Samuel L. Jacksonista, joka näyttelee samassa elokuvassa kuin Olsen. Hänellä oli varmasti kovasti kestämistä Travoltan ja Tarantinon pakkomielteisessä puheessa juustohampurilaisista, joten hän on varmasti palkkansa ansainnut. Neuvottelija, Unbreakable -Särkymätön, Snakes on a Plane ja Jumper kuuluvat suosikki elokuvieni kärjen lähistölle.
Tämä ei kuitenkaan riitä hyvittämään syntejäni. Koska Kvaak niin sanoo, niin kyllä, tottahan se on:
Minulla ei ole yhtään elokuvaa omistuksessani. Eipä tietenkään. Yli 600 elokuvasta koostuva kokoelmani ei ole minkään arvoinen. Ja vaikka olisikin, niin onhan tuo nyt selvää, että sinun pitää ostaa vähintään 2 kappaleena elokuvasi, jotta sinä olet hengitys kelpoinen ihminen. Miten ihmeessä minä korvaan tämän?
Minäpä tiedän! Korvaan tämän käymällä läpi ne kaikkein tunnetuimmat Marvel Studiosin näyttelijät, sillä he nimenomaan kaipaavat enemmän julkisuutta. Listallamme on siis Edwars Norton, Robert Downey Jr., Sir Anthony Hopkins, Glenn Close, Vin Diesel, Bradley Cooper ja Scarlett Johanson. Mikäli en pysty sanomaan heistä mitään positiivista, sanon sitä jostakin samassa elokuvassa olleesta näyttelijästä tai tekijästä.
Minä muistan kun näin Hopkinsin ns. kulta-ajan tuotokset, kuten Draculan, Hannibalit ja oman suosikkini, Chaplinin, jossa myös Robert Downey Jr. oli upeasti hoidetussa pääosassa. Dieseliltä olen nähnyt ikävä kyllä jokaisen miehen tuotoksen, ja niistä ainoastaan Rautajätti sai minut itkemään muuhun kuin elokuvan laatuun liittyvästä syystä.
Pidin suuresti Hevoskuiskaajasta lapsena, ja liitän sen samaan paikkaan muistoissani kuin esimerkiksi alkuperäisen Karate Kidin, Ben & Joonin, Gilbert Grapen ja Man with two face elokuvan. Hevoskuiskaaja oli jopa uskoakseni viimeinen tämän tyyppinen vakavasti otettava elokuva, ennen Little miss Sunshinea, joka sai minut jopa muutaman muun elokuvan ohella uskomaan, että Hollywood osaa tehdä muutakin kuin elokuvia Jack Blackin pieruista tai keskenään kamppailevista roboteista.
Bradley Cooper on ollut jokaisessa elokuvassaan ja tv-sarjassaan lähinnä se välttämätön tyhjäntoimittaja. Hänen roolihahmonsa ovat yhdentekeviä, ja useimmissa tapauksissa joku muu olisi esittänyt ne paremmin, tai sitten ei ole väliä, että kuka niissä on hänen roolissaan.
Sen sijaan miehen näyttelemässä Yes Manissä on Jim Carreyn ohella myös toinen aliarvioitu lahjakkuus, nimittäin Zooey Deschanel , jossa on enemmän karismaa ja asennetta kuin yhdessäkään Hollywoodin anorektikossa tai lahjattomassa ja värittömässä naistähdessä nykyään.
Kaikista niistä kamalista näkemistäni rock-elokuvista ainoastaan Melkein Julkkis on semmoinen jota kehtaan vieläkin pitää laajassa kokoelmassani elokuvia. (500) Days of Summer taas jokseenkin määrittelee ja kauniilla tavalla romantisoi ja tekee ymmärrettävää sukupolvemme arkipäivän rakkaustarinoista, joita ei kaikki ymmärrä.
Mitä tulee Jim Carreyhyn: Ben Stiller ja Jim Carrey ovat neroja. Sähköputkimies heijastaa sukupolvemme pimeää puolta nerokkaasti, ja tekee siitä kaikesta upeaa satiiria. Myös Truman Show on mahtava. Aivan kuten Tahraton mieli.
Carrey näyttää myös perin juurin komealta Numero 23:ssa, joka on kaikesta huolimatta loistava trilleri, aivan kuten saman ohjaajan, Schumacherin Phonebooth. Molemmat elokuvat tekevät trillerinaiheen pienestä asiasta, josta olisi pitänyt jo tehdä tuommoinen jo aikoja sittten, ja onnistuvat.
Glenn Close viihdytti nuorta mieltäni Mars Hyökkää! elokuvassa, joka on edelleen yksi Burtonin parhaimmista elokuvista, ja vielä täytetty Hollywoodin kliseisimmillä tunnetuilla näyttelijöillä, (joista parhain oli kyllä ehdottomasti Pierce Brosnan). Hän tuli myös tutuksi Simpsonien vanhimpana äitinä, ja oli roolissaan mielestäni jopa turhan vähän.
Tapaus Punahilkka oli ihan hauska myös, mutta minusta hänen kaikkien aikojen maininnan arvoisin roolinsa oli 101-102 Dalmatialaista elokuvissa ollessaan Cruella De Vilin live-action versio. Ehdottomasti sukupolvemme parhaimpia pahiksia Dustin Hoffmanin Kapteeni Koukun ohella. Haluaisin kyllä seinälleni julisteen jossa nämä molemmat kohtaisivat rooliasuissaan toisensa.
Edward Nortonilta suosikkini ovat Fight Club ja Silmänkääntäjä. Kyse on yhdestä ehkä kaikkien aikojen suosikki näyttelijästäni. Myös Incredible Hulk oli mieleeni pääasiassa juuri hänen takiaan. Se että en ole häneltä läheskään kaikkia elokuvia nähnyt, ei haittaa minua yhtään, koska onpahan minulla ainakin jotain katsottavaa.
Kun lopulta lasken pitkän ja kiihkeän tupruttelun ja pohdiskelun jälkeen piippuni alas, minä huomaan, että nämä näyttelijät ja tekijät ovat minulle tuttuja, koska minä olen nähnyt ja omistan heidän elokuviaan. Itseasiassa kaikki mainitut. Miten tämä on mahdollista? Enhän minä omista yhtäkään! Minähän olen julma merirosvo, joka ryöstelee Hollywoodin rannikoilla, kirjastoissa ja divareissa. Onko kyseessä paradoksi?
Hetken pohdittuani muistan, että merirosvoilla oli tapana myös keräillä matkoiltaan aarteita ja muistoja. He myös käyttivät noita joskus koruina, jotka sekä muistuttivat heidän seikkailuistaan, että toimivat legendojen mukaan maksuvälineenä hautajaisille, kun he kuolivat. Merirosvot olivat siis isossa roolissa keräilyharrastuksen synnyssä.
Tarkoittaako tämä, että kaikki keräilijät ovat merirosvoja? Jatkossa kutsunkin heitä kunnioittavalla nimellä, piratistit.
Aikoinaan Kvaakissa minulle tehtiin selväksi, että piraattisivuja ei tule laittaa esille mihinkään keskusteluun ja jo pelkästään niistä puhuminen on suurin virhe koko keskustelufoorumilla. Tämä oli minusta ihan sopivaa, koska toisessa yhteydessä mainittiin, että ei ole mitenkään pahaksi puhua divareista tai kirjastosta tehdyistä hankinnoista. Korostettiin jopa, että etenkin jälkimmäistä, koska kirjastot kuulemma pitävät itseasiassa populaarikulttuuria elossa.
Tämä näkemys oli pätevä tähän päivään asti. Satuin, ehkä hieman raflaavaan sävyyn, sanomaan, että minulla ei ole varaa hankkia populaarikulttuurin tuotteita. Mainitsin, että ostan nuo nykyään divarista tai lainaan kirjastosta, jo osin sen takia, että se tulee suhteessa määrään ja laatuun huomattavasti halvemmaksi.
Huomautin, että en oikeastaan käy elokuvissa ollenkaan, koska minulla ei ole siihen varaa, enkä edes viihdy teattereissa. Käyn toki, jos joku suostuu maksamaan tai saan vapaalipun. Samaisessa keskustelussa huomautin, että minusta on miellyttävämpää pitää kädessä tuotetta, jonka olen aikeissa mahdollisesti ostaa tai lainata, joten nettikauppojen käyttö ei tuntunut sopivalta.
Keskustelu oli jo tässä vaiheessa alkanut suistumaan käsistä ja jakaantunut sinne tänne. Satuin huomauttamaan että en oikein ymmärrä mikä asiassa on ongelma, ja tietenkin satuin sanomaan humoristiseen sävyyn "Lisäksi huomauttaisin, että olen hyvin todennäköisesti rahoittanut populaarikulttuurin tuottajien elämää jo niin vahvasti elämäni aikana, että minulle pitäisi antaa veronvapautus pelkästään jo siitä hyvästä."
Tietenkään tätä ei olisi pitänyt sanoa. Se nimittäin kuulemma tarkoittaa samaa kuin "minä en ole velkaa leffantuottajille, he ovat velkaa minulle" mikä on yksi Piraattipuoluen hyvin vanha teesi, tai väitetty semmoinen. On käsittääkseni epäselvää, että missä määrin Piraattipuolueen jutut ovat niin sanottua internet ironiaa.
Selvää kuitenkin pitäisi kaikille olla, että jossain määrin kyseinen poliittinen "aate" on synnytetty pakottamalla, jotta sitä voisi sanoa aatteeksi, sillä luulisi kelle vain olevan selvää, että kun Eduskuntatalon salissa yrittää viedä läpi piratismin laillistamista sillä että "minulla ei ole rahaa, niin harrastan piratismia" on tulos tuskin kovin tyydyttävä.
Kerrottakoon nyt kuitenkin, että minä en kannata piratismia tai Piraattipuoluetta. Kannatan tosin suoraa demokratiaa ja sanan- ja ilmaisuvapautta, joten näen asian niin, että minusta kansan pitäisi päättää asiasta enemmän. Lisäksi suosin, että asiasta kaikesta huolimatta nähdään molemmat puolet, ja tässä kohtaa minusta sananvapaus tulee mielestäni vastaan.
Kvaakissa asiaan ei osata suhtautua järin objektiivisesti, joten tämän vuoksi olen tarkoituksella jättänyt kommentoimatta Kvaakin Piratismi ketjua. Keskustelu siellä ei hupene sen takia, etteikö vastaväitteitä tai muuta olisi. Päinvastoin. Aiheesta on käyty joissakin internetin kolkissa jopa yllättävän monipuolista keskustelua. Mutta Kvaakissa sen sijaan keskustelun taso on tämmöistä:
"Koska sinä et osta The Smithin levyä, olet paha."
"Ööh. En ole. En vain tykkää The Smithistä ja olen köyhä."
"Sinä olet silti paha, koska tämä herkkis liikkis kuva sanoo niin."
Puhutteleva, tarkoittaa yhtä kuin piratismin vastainen. Jos minä menisin julkaisemaan jostakin Piratismia harrastavasta kaveristani Youtube videon, jossa hän esittelee sitä kuinka hän maksaa verot, huolehtii perheestään, ei ole koskaan vahingoittanut ketään ja on muutenkin kaikin mahdollisin määritelmin kunnon kansalainen, ainoana muttana, että hän harrastaa piratismia, koko Kvaakin rakenne romahtaisi. Tai sitten se jätettäisiin noteeraamatta, jotta sen rakenne ei vain missään nimessä romahtaisi.
Aikoinaan pitkin internettiä levisi vitsi, että Star Trek ilmiön fanit, eli trekkerit menisivät ovelta ovelle lappusten kanssa Jehovan todistajien tapaan levittämään kyseistä fandomia eteenpäin uusien jäsenien toivossa. Silloin vitsille naurettiin, koska me tiesimme, että todelliset Star Trek fanit eivät levittäisi Roddenberryn pyhää sanaa. -Onhan se nyt selvää, että eihän sitä ansaitse kukaan muu kuin he.
Nyt alkaa tosin ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että moisesta ei olla kaukana. Populaarikulttuurista on maksettava vaikka henki menisi. Ajatus siitä, että joku on maksanut elokuva lippusi puolestasi, tai että lainaat elokuvan kirjastosta, on jopa vielä pahempi kuin piratismi. Ja kuten kaikki Kvaakin keskusteluita lukeneet tiedämme...
Piratismi on pahempi rikos kuin murha!
Mikäli et osta elokuvia, sinut on tuomittava ikuiseen kadotukseen ja laitettava vankilaan ennen tuota.
Koska minäkin olen syyllistynyt erinäisiin synteihin, kuten edellä kävi ilmi, minun on pikaisesti tehtävä synninpäästö. Minun on oltava populaarikulttuuristisesti aktiivinen. Satuin loukkaamaan eräässä mainitun keskustelufoorumin viestissä erään näyttelijän ihmisoikeuksia.
Sanoin nimittäin, että en ole nähnyt ainuttakaan hänen elokuvaansa. Kysehän oli siis näyttelijästä, nimeltä Elizabeth Olsen ja hän siis näyttelee tulevassa Avengers 2: Age of Ultron elokuvassa. Nyt hän saa ansaitsemansa huomion, ja minä saan rauhan. Mutta koska syntilistani on pitkä, minulla on vielä paljon korjattavaa.
Jokinaika sitten sanoin, että en ikävä kyllä pidä kovin monesta mustasta näyttelijästä. Itseasiassa useimmat ovat jopa ärsyttäviä. Korjataan tämä synti heti sanomalla jotain positiivista Samuel L. Jacksonista, joka näyttelee samassa elokuvassa kuin Olsen. Hänellä oli varmasti kovasti kestämistä Travoltan ja Tarantinon pakkomielteisessä puheessa juustohampurilaisista, joten hän on varmasti palkkansa ansainnut. Neuvottelija, Unbreakable -Särkymätön, Snakes on a Plane ja Jumper kuuluvat suosikki elokuvieni kärjen lähistölle.
Tämä ei kuitenkaan riitä hyvittämään syntejäni. Koska Kvaak niin sanoo, niin kyllä, tottahan se on:
Minulla ei ole yhtään elokuvaa omistuksessani. Eipä tietenkään. Yli 600 elokuvasta koostuva kokoelmani ei ole minkään arvoinen. Ja vaikka olisikin, niin onhan tuo nyt selvää, että sinun pitää ostaa vähintään 2 kappaleena elokuvasi, jotta sinä olet hengitys kelpoinen ihminen. Miten ihmeessä minä korvaan tämän?
Minäpä tiedän! Korvaan tämän käymällä läpi ne kaikkein tunnetuimmat Marvel Studiosin näyttelijät, sillä he nimenomaan kaipaavat enemmän julkisuutta. Listallamme on siis Edwars Norton, Robert Downey Jr., Sir Anthony Hopkins, Glenn Close, Vin Diesel, Bradley Cooper ja Scarlett Johanson. Mikäli en pysty sanomaan heistä mitään positiivista, sanon sitä jostakin samassa elokuvassa olleesta näyttelijästä tai tekijästä.
Minä muistan kun näin Hopkinsin ns. kulta-ajan tuotokset, kuten Draculan, Hannibalit ja oman suosikkini, Chaplinin, jossa myös Robert Downey Jr. oli upeasti hoidetussa pääosassa. Dieseliltä olen nähnyt ikävä kyllä jokaisen miehen tuotoksen, ja niistä ainoastaan Rautajätti sai minut itkemään muuhun kuin elokuvan laatuun liittyvästä syystä.
Pidin suuresti Hevoskuiskaajasta lapsena, ja liitän sen samaan paikkaan muistoissani kuin esimerkiksi alkuperäisen Karate Kidin, Ben & Joonin, Gilbert Grapen ja Man with two face elokuvan. Hevoskuiskaaja oli jopa uskoakseni viimeinen tämän tyyppinen vakavasti otettava elokuva, ennen Little miss Sunshinea, joka sai minut jopa muutaman muun elokuvan ohella uskomaan, että Hollywood osaa tehdä muutakin kuin elokuvia Jack Blackin pieruista tai keskenään kamppailevista roboteista.
Bradley Cooper on ollut jokaisessa elokuvassaan ja tv-sarjassaan lähinnä se välttämätön tyhjäntoimittaja. Hänen roolihahmonsa ovat yhdentekeviä, ja useimmissa tapauksissa joku muu olisi esittänyt ne paremmin, tai sitten ei ole väliä, että kuka niissä on hänen roolissaan.
Sen sijaan miehen näyttelemässä Yes Manissä on Jim Carreyn ohella myös toinen aliarvioitu lahjakkuus, nimittäin Zooey Deschanel , jossa on enemmän karismaa ja asennetta kuin yhdessäkään Hollywoodin anorektikossa tai lahjattomassa ja värittömässä naistähdessä nykyään.
Kaikista niistä kamalista näkemistäni rock-elokuvista ainoastaan Melkein Julkkis on semmoinen jota kehtaan vieläkin pitää laajassa kokoelmassani elokuvia. (500) Days of Summer taas jokseenkin määrittelee ja kauniilla tavalla romantisoi ja tekee ymmärrettävää sukupolvemme arkipäivän rakkaustarinoista, joita ei kaikki ymmärrä.
Mitä tulee Jim Carreyhyn: Ben Stiller ja Jim Carrey ovat neroja. Sähköputkimies heijastaa sukupolvemme pimeää puolta nerokkaasti, ja tekee siitä kaikesta upeaa satiiria. Myös Truman Show on mahtava. Aivan kuten Tahraton mieli.
Carrey näyttää myös perin juurin komealta Numero 23:ssa, joka on kaikesta huolimatta loistava trilleri, aivan kuten saman ohjaajan, Schumacherin Phonebooth. Molemmat elokuvat tekevät trillerinaiheen pienestä asiasta, josta olisi pitänyt jo tehdä tuommoinen jo aikoja sittten, ja onnistuvat.
Glenn Close viihdytti nuorta mieltäni Mars Hyökkää! elokuvassa, joka on edelleen yksi Burtonin parhaimmista elokuvista, ja vielä täytetty Hollywoodin kliseisimmillä tunnetuilla näyttelijöillä, (joista parhain oli kyllä ehdottomasti Pierce Brosnan). Hän tuli myös tutuksi Simpsonien vanhimpana äitinä, ja oli roolissaan mielestäni jopa turhan vähän.
Tapaus Punahilkka oli ihan hauska myös, mutta minusta hänen kaikkien aikojen maininnan arvoisin roolinsa oli 101-102 Dalmatialaista elokuvissa ollessaan Cruella De Vilin live-action versio. Ehdottomasti sukupolvemme parhaimpia pahiksia Dustin Hoffmanin Kapteeni Koukun ohella. Haluaisin kyllä seinälleni julisteen jossa nämä molemmat kohtaisivat rooliasuissaan toisensa.
Edward Nortonilta suosikkini ovat Fight Club ja Silmänkääntäjä. Kyse on yhdestä ehkä kaikkien aikojen suosikki näyttelijästäni. Myös Incredible Hulk oli mieleeni pääasiassa juuri hänen takiaan. Se että en ole häneltä läheskään kaikkia elokuvia nähnyt, ei haittaa minua yhtään, koska onpahan minulla ainakin jotain katsottavaa.
Kun lopulta lasken pitkän ja kiihkeän tupruttelun ja pohdiskelun jälkeen piippuni alas, minä huomaan, että nämä näyttelijät ja tekijät ovat minulle tuttuja, koska minä olen nähnyt ja omistan heidän elokuviaan. Itseasiassa kaikki mainitut. Miten tämä on mahdollista? Enhän minä omista yhtäkään! Minähän olen julma merirosvo, joka ryöstelee Hollywoodin rannikoilla, kirjastoissa ja divareissa. Onko kyseessä paradoksi?
Hetken pohdittuani muistan, että merirosvoilla oli tapana myös keräillä matkoiltaan aarteita ja muistoja. He myös käyttivät noita joskus koruina, jotka sekä muistuttivat heidän seikkailuistaan, että toimivat legendojen mukaan maksuvälineenä hautajaisille, kun he kuolivat. Merirosvot olivat siis isossa roolissa keräilyharrastuksen synnyssä.
Tarkoittaako tämä, että kaikki keräilijät ovat merirosvoja? Jatkossa kutsunkin heitä kunnioittavalla nimellä, piratistit.
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Captain America: The First Avenger
Tämä arvostelu saattaa sitten hieman spoilata.
Okei, mistäs aloittaisin? No, heti alkuun täytyy sanoa että Rogersin ennen Kapteeni Amerikaksi tuloa oli hyvin toteutettu. Jäbikkä oli saatu uskottavasti pieni kokoiseksi ja hinteläksi. Kerrankin muutoksen jopa huomaa. Lisäksi Rogers on suht sympaattinen hahmo. Pieni ihminen johon on helppo samaistua. Tämä on mielestäni yllättävää tämmöisessä elokuvassa, jossa yleensä hahmot jäävät ohuiksi ja toiminta isoksi. Kun sitten lopulta yli puolen tunnin päästä päästään itse asiaan, menossa mennään Batman Beginsin tapaan melko rauhallisesti, luomalla melko intensiivinen historia hahmolle.
Tässä kohtaa tulee yksi lemppari vitseistäni/kohtauksista, kun yksi Punakallon sälleistä, joka on juuri tappanut professorin joka loi Kapun, pakenee ja ottaa panttivangin. Päästäkseen eroon Kapusta, sälli heittää panttivangin veteen jotta Kapu ryntäisi pelastamaan tätä supersankari kliseemäisesti ja konna pääsisi karkuun. Kun Kapu kuitenkin on juuri hyppäämässä pelastamaan, panttivangi toteaa vedestä: “It’s okay. I can swim.” Tässä kohtaa tiedän että elokuva ei mene siitä mistä aita on matalin, käyttäen kaikki kliseet, vaan menee joissakin kohtaa hieman odottamattomaan suuntaan.
Aluksihan hahmo esiintyy Amerikan maskottina showssa jossa hän hakkaa Hitleriä päin lättyyn 2000 uusitussa esityksessä. Tässä kohtaa on paljon huumoria ja nokkelia käänteitä, eikä menosta ole vaikea tykätä koska Rogers on esitelty niin hienosti. Tämä Rogers osaa heittää nokkelaa läppää vaikka onkin silti hienosti kirjoitettu hahmo joka osaa pitää toiminnasta vähemmän kiinnostuneet kiinnostuneina. Kun sitten lopulta päästään toimintaan, ja kohtaan jossa Kapusta tulee sankari, toteutetaan uskottavasti ja luonnollisesti ilman käden vääntöä. Tässä kohtaa tulee taas yksi lemppari juttuni. Kun Kapu pelastaa Punakallon vangit, ja sanoo menevänsä mätkimään natseja turpaan kysyy yksi vapautetuista soltuista että “Oletko varma että osaat hommasi?”. Kapu vastaa tyynesti: “Tietenkin. Olenhan hakannut Hitleriä jo 2000 kertaa turpaan.”
Mitäs muuta? Loppupuoli elokuvasta on hyvä, ja varsinainen, aito ja oikea kilpi ja puku näyttävät kovalta ja upeasti toteutetulta. Lempisivuhahmoksi minusta kyllä menee ehdottomasti Howard Stark, jota olisin toivonut hieman enemmänkin. Ehdottomasti hauska ja charmikas hahmo. Buckyn käsitteleminen menee mielestäni melko hölmösti, kun hahmo tapetaan ennen kuin siihen on ehtinyt kunnolla tutustua, ja vielä tavalla joka tuntuu samalta kuin tekijät olisivat yrittäneet äkkiä päästä hahmosta eroon. Hahmo ei kuole siis samalla tavalla kuin sarjakuvassa. Kuutiota olisin toivonut esiteltävän enemmän. Punakallon on kova. Juuri niin kuin epäilinkin. Aivan kuin sarjakuvissa, toimii yllättävän hyvin elokuvasta. Ihme kyllä ei mitään tuon kummempaa negatiivista sanottavaa. Siinä missä uusin Star Trek on elokuva josta voi nauttia ei-Star Trek fani, voi Kapu leffasta nauttia jopa Kapua vihaavakin henkilö. – Ellei hän ole täysin sydämetön.
Smurfs – Smurffit
Voin hyvin yhtyä Harrison Fordin tätä elokuvaa kokemaansa vihaan. Tekisi mieli itsenikin kuristaa yksi Suursmurffi hengiltä. Aluksi kun tv-ruudun täyttää eri väriset sienet, ja tarkastettuani promillemittarilla että päihteiden määrä on nolla, valmistaudun elokuvaan, joka vie minut paikkoihin jonne Kirk ja Spockkaan eivät menisi. Seuraavaksi ruudun täyttää sinivalkoiset isänmaalliset ystävämme ja siitä hetkestä meno ei hiljene hetkeksikään. Ihan totta. Se ei HILJENE hetkeksikään. Koko elokuvan, 1.30h, aikana ei ole yhtäkään täysin äänetöntä kohtaa tai kohtaa jossa ei tapahtuisi jotain. Tuntuu kuin katsoisi sirkusta 24h putkeen.
Elokuvan suurin ongelma on, että se ei edes ole tarpeeksi huono. Ennen kuin puoli tuntia on kulunut, on kyllästynyt sanaan “smurffi” eikä halua kuulla sitä enää ikinä. Aluksi kuitenkin elokuva jaksaa huvittaa ADHD:maisessa ilmapiirissään. Tarina etenee liian nopeasti eikä mihinkään asiaan tartuta kunnolla. Ja kuten jo viittasin, elokuva on aivan liian meluisa. Elokuvassa on lisäksi KIRJAIMELLISESTI VESSAhuumoria. Ihan totta. Elokuvassa vitsaillaan peräti kaksi kertaa vessasta. Sitäpaitsi, minä en väitä tuntevani Smurffeja hyvin, vaikka olenkin Strumffini lukenut, mutta eivät minun tuntemani smurffit sido puolustuskyvytöntä, vaikkakin itseään isompaa henkilöä, ellei tämä ole käynyt heidän kimppuun. Tuskin silloinkaan. Minä olen aina ajatellut smurffeja lähinnä vilpittöminä, ehkä hiukan pirullisina (Esim. Jekkusmurffi), mutta kuitenkin semmoisina jotka eivät vahingoita kärpästäkään.
Minua myös jäi hämäämään, että miten voi olla skottismurffi, jos smurffien omassa maailmassa ei ole Skotlantia? Ja miksi Gargamel edes jahtaa smurffeja? Tämä on varmaan selitetty tv-sarjassa tai sarjakuvissa, mutta koska tämä on ensimmäinen Smurffi elokuva, olisi kohtuullista selittää asia. Eihän siihen menisi kuin about yksi repliikki. No, jokatapauksessa. Kun 40 minuuttia elokuvasta on kulunut, elokuva itsekin tunnustaa oman tunnarinsa olevan ärsyttävä. Mutta silti elokuva toistaa sitä kokoajan. Huokaus. Ja sanaa stargaser hoetaan kokoajan. Se on elokuvan ainoa scifi sana, ja sitä jankataan ja jankataan. Yksi kerta riittää, kiitos. Lisäksi elokuvassa nähdään kiusallinen ja inhottava ja ahdistava smurffiversio Aerosmithin “Walk this way” kappaleesta.
Elokuva rippaa varmaan kymmentä eri elokuvaa ja siinä on lähes yhtä monta popkulttuuri viitausta. Joista yksikään ei ole hauska. “I kissed the smurf and i liked it”. Yh. Joo. Tosi hauskaa. Elokuva myös rikkoo 2 kertoo neljättä seinää. Ensi kerralla kun Googletetaan sana smurffi. Toisella kerralla smurffit löytävät kirjakaupasta Strumfit sarjakuvan, josta saavat tiedon kuinka päästä takaisin kotimaailmaansa. Ei toimi. Lisäksi leffa ei hyödynnä yhdenkään smurffin persoonaa/kykyjä/juttua vitseissä tai juonessa. Paitsi Kömpelösmurffin, mutta siihen pystyy tyhminkin käsikirjoittaja.
Simsalabim! Maailma on muuttunut!
“Mistäköhän johtuu että tätä samaa teemaa ‘kaikki toivo on mennyt , mutta onneksi meillä on kapinallismutantit ketkä korjaavat kaiken’? Edes menneessä Mega oli ‘Tuhon aika’ muutamia vuosia myöhemmin ilmestyyn Morrisonin oma pikku ‘Pedon oma pikku klooni armeija’ jonka teema oli lähes tulkoon sama kuin Tuhon ajassa. Nyt viimeisin huomatuksi tullut on Age of X , taas samaa tavaraa. Tuskin tulee meidän lehdessä? Tälläsiä ns kaaoottiset What if+ stoorit on kyllä nähty. Luultavasti uusi keino havitella satunnaislukijoita?”
-Korro, Kvaak 19.08.2011, klo 17:02:28
Eli kysehän oli näistä Flashpointin, Age of X:n, Age of Apocalypsen, House of M:n ja vasttavien kaltaisista tarinoista, joista DC:llä ja Marvelilla on pitkä historiansa. Kommentoin asiaa seuraavasti:
En kyllä ymmärrä miten tuollaisilla saataisiin lisää uusia lukijoita. Taitavat pikemminkin viedä niitä pois, kun yhtäkkiä koko paketti on sekoitettu, ja kaikki edellinen on just ja just peruutettu…eiku hetkinen. Tuolla keinollahan Hämis piti lukijansa. Mutta joo, en silti usko että nämä “Simsalabim! Maailma on muuttunut!” tarinat lisäävät lukijoita, mutta Flashpoint on tässä lajissa hyvää, lähinnä koska käytössä ovat kiinnostavat hahmot ja muutokset.
Tuo kapinalliset juttu alkaa olla kieltämättä jo klisee. Ja pakko myöntää, että ainakaan itse en epäile hetkeäkään etteikö kapinalliset saa pelastettua päivän. Flashpointissa tosin vaikuttaa siltä että maailma muuttuukin silti eikä Flash välttämättä onnistukaan palauttamaan maailmaa semmoiseksi kuin se oli. Ainakin päätellen New 52:sta tähän asti kerrotusta.
Jos Age of X:n vaikutus lehtiin on semmoinen kuin olen käsittänyt, niin kyllä se varmaan meilläkin lehdissä näkyy. Marvel saisi kuitenkin antaa vähän hengitysaikaa näiden mutantti eventtien kanssa. En lue jenkkiläisiä mutanttilehtiä, mutta veikkaan että ens vuodesta ja tämän vuoden lopusta tulee aikamoinen päänsärky. Eikä kyse ole siitä ettenkö pitäisi eventeistä, ne ovat loistava tilaisuus innostua hahmoista joihin ei ole kiinnittänyt huomiota tai joista ei ole ennen kuullutkaan, mutta ne eivät toimi X-Menissä mielestäni.
Lähinnä siksi että mutantti lehdissä on harvemmin yksittäisille mutanteille omaa lehteä, ja juuri ne yksittäiset kiinnostaisivat, mutta sitten joutuisi lukemaan kokonaista ryhmää, ja jos koko muu ryhmä ei kiinnosta, ei lukemisesta tule mitään. Lisäksi tiimeistä edelleenkin ainoa kiinnostava mutantti kuvioissa on X-Force. Mutta en millään viittisi aloittaa niiden seuraamista. Johtuen samasta syystä kuin alunperin niihin heräsi kiinnostus, eli eventeistä.
Eli lyhyesti ja ytimekkäästi: Ei enää mutantti eventtejä, Marvel. Sen sijaan B ja C listan muille hahmoille voisi tehdä muutamankin eventin. Tässä onnistuttiin jo Avengers: The Children’s Crusade:ssa, mutta epäonnistuttiin Onslaught Unleashedissa (karmea kuvitus, tylsä ja kehno käsikirjoitus). Päätelmä: Young Avengersien lukeminen rautaa, Young Alliesin (tms.) lukeminen kuraa.
Päivitettynä informaationa mainittakoon, että Age of X:ää ei julkaistu Suomeksi. Eikä todennäköisesti julkaistakaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)