Sam Raimin Spider-Man elokuvien katketessa kolmanteen elokuvaan, Sony päätti antaa ohjat Marc Webille, aiemmin (500) Days of Summer (2009) elokuvalla yleisön hämmentäneelle ohjaajalle, joka oli ehkä taustaltaan yhtä kummallinen tapaus kuin Sam Raimi.
Raimi hämmensi monia elokuvakatsojia hyvinkin kummallisilla kohtauksilla Spider-Man elokuvissa, mutta onnistui silti voittamaan yleisön puolelleen, ainakin kunnes Sonylle ja hänelle tuli erimielisyyksiä siitä, kuinka kolmas elokuva tulisi tehdä, mikä lopulta johtikin elokuvan floppaamiseen, sillä se ei vastannut oikein yleisön odotuksia, ehkä juuri sen takia, että siinä tehtiin liian monta kompromissia, antamatta Raimille tilaa.
Aion nyt käydä perusteellisesti läpi sen, että mikä Webbin elokuvassa toimii Spider-Manin uuden tulemisen kannalta, ja mikä ei. On hyvin hankalaa oikeastaan aloittaa tuota tehtävää muutenkaan, mutta aloitetaan siitä peruselementistä, eli tarinasta. Tämän elokuvan tarina nyt ei ole mitenkään simppelimmästä päästä.
Okei, toisin kuin aiemmissa elokuvissa, on Peter Parkerin isällä suurempi rooli. Hän on entinen tidemies, niin kuin Ultimate Spider-Man sarjakuvissakin viitattiin. Normaalissa Marvel jatkumossa taas hän oli eräänlainen agentti Peterin äidin ohella. Siihenkin annetaan jonkinlaisia viitteitä, mutta ne jäävät todella hämärän peittoon, niin kuin oikeastaan koko isän varsinainen tarina. Mutta on silti mielenkiintoista, että hänellä on elokuvassa jonkinlainen rooli, vaikkakin se on aivan yhtä epäuskottava, kuin sarjakuvissa.
Vai miltä kuulostaa ajatus, että 1) Hämähäkkimiehen isä on tiedemies. 2) Tutkiessaan isänsä taustoja, hän päätyy laboratorioon, jonka 3) omistaa hänen tuleva vihollisensa Norman Osborn, ja jossa on töissä 4) elokuvan superroisto joka siis on Peterin isän kaveri ja oppaana tässä paikassa on 5) Peterin samalla luokalla oleva ihastuksensa, ja täällä hän saa 6) hämähäkin pureman, jonka avulla hänestä tulee Hämähäkkimies, ja hän sattuu 7) itsekin olemaan ihan fiksu kaveri. Kaikki tämä ihan vain sattumalta?
Nyt ei kyllä mene niin helposti läpi edes omassa kontekstissaan. Jos edes ihastuksen poistaisi tuosta, niin saattaisi mennä helpommin läpi omassa maailmassaankin. Tämä saa jopa Joseph Michael Straczynskin Spider-Manin yliluonnollisista juonikuvioista kaikista hankalimman sulatettavan, eli Hämähäkkimiehen voimien yliluonnollisen selityksen kuulostamaan jossain määrin jopa uskottavalta. Tarkoitan, onhan siinä nyt kuitenkin kaikelle selitys, ennustukset ja muut, kun taas tässä menee sattuman varaan aika moni asia. Olisi oikeastaan jopa jossain määrin uskottavampaa, että Norman Osborn olisi Hämähäkkimiehen voimien takana, ja vielä ihan tarkoituksella, niin kuin Ultimate Spider-Manissä annettiin hieman ymmärtää.
Myönnettäkööt sen verran, että geenisiirto kokeet kuulostaa perusajatukseltaan toimivalta ja uudenlaiselta ratkaisulta, verrattuna esimerkiksi Raimin epämääräisempään "geneettisesti manipuloituun hämähäkkiin" ja "radioaktiiviseen hämähäkkiin". Mutta ensimmäiset logiikkaan liittyvät ongelmat tapahtuvat, kun tämä sama voimien syy liitetään Lisko nimisen vihollisen voimien alkuperään. Liskon käytökselle annetaan selitykseksi, että kyseessä on Liskon saalistusvaistot, jotka ovat niin voimakkaat, ja tukevat Tohtori Connorsin yksinäisyys depressiota.
Okei. Kuulostaa ihan kivalta, mutta eikö muka hämähäkeillä ole saalistusvaistoa? Eikö Hämähäkkimiehen pitäisi silloin olla erityisen halukas syömään ötököitä? Minkä ihmeen takia Lisko haluaa käydä ihmisten kimppuun, jos se kerran käyttäytyy liskojen saalistusvaistojen mukaisesti, sillä eiväthän liskot tee pahaa ihmiselle? Ja kun nyt päästiin vauhtiin, niin samalla herää kysymys, että minkä ihmeen takia Tohtori Connorsista tulee liskomaisempi, kuin Hämähäkkimiehestä?
Minkä ihmeen takia Hämähäkkimiehellä ei ole kuutta kättä ja/tai karvoja ja/tai montaa silmää? Tämän asian olisi voinut selittää esimerkiksi Marvelin X-Menistä tutulla sekondaarisen mutaation käsitteellä, mutta tässä nyt ei oikein anneta mitään selitystä, vaikka toki puolustukseksi voi sanoa, että Sonylla ei ole oikeuksia X-Men sarjakuvan käsitteisiin elokuvissaan, vaan ne ovat Foxilla.
Kun geenisiirrosta herääviin kysymyksiin vastataan, niin se vaan herättää enemmän kysymyksiä. Psykologia ei selitä Liskon käytöstä. Lisäksi elokuvassa annettiin ymmärtää, että Tohtori Connors ja Parkerin isä eivät ikinä saaneet hankettaan geenisiirrosta valmiiksi, vaan Peter joutui ratkaisemaan geenisiirron ongelman. Miten ihmeessä ne hämähäkit nyt oikein sitten olivatkaan juuri tämmöisiä hämähäkkejä? Kuka ne oli luonut? Ja miten ihmeessä kukaan muu ei ollut aiemmin saanut niistä voimia?
Nämä kysymykset ei kai jaksaisi ihmetyttää, ellei Lisko olisi suoraan sanoen aika koominen näky jopa alkuperäiseen sarjakuva vastineeseen verrattuna, vaikka Ultimate Spider-Man sarjakuvan Lisko tai 2000-luvun alun digitaalisen animaatiosarjan Lisko tarjosivat oikeastaan ihan uskottavan ja toimivan ja liskomaisemman ulkonäön hahmolle, ja niiden hyödyntäminen on suorastaan tuhlausta, etenkin, kun Tohtori Connors on elokuvassa oikeastaan ainakin aluksi symppaattinen hahmo, mitä nyt toki muuttuu myöhemmin melko paatokselliseksi, huvittavaksi ja lopulta vain kaikessa yksinkertaisuudessaan niin tylsäksi, että ei oikeastaan edes jaksa seurata, mitä sillä on milloinkin kerrottavaa.
Kun toisaalta lähtee miettimään tätä sattuma asiaa, niin omalla tavallaan se toimii kyllä, kun puhutaan siitä, että osaisiko kukaan arvata Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Näin monta sattumaa yhdessä paikassa ei tapahdu edes Marvel Universumissa. Ja tottakai juuri kun kirjoittajilla on käsissä uskottava keino tähän, niin eikös nämä tomppelit tee tasan sen saman, minkä myös Sam Raimi teki ainakin 8 kertaa. Naamio ei vaan millään pysy päällä. Tämä on oikeastaan vielä hämmentävämpää, kun elokuvassa on kohtaus, jossa annetaan naamiolle jonkinlainen merkitys ja sen synnylle jonkinlainen luonnollisempi selitys, kuin että Peter osaisi kaiken muun ohella vielä ommella, piirtää ja suunnitella asunsa täysin itse.
Miten ihmeessä kirjoittajat eivät osaa keksiä tarinaa, jossa naamio on täpärällä lähteä, mutta ei sitten lähdekään? Elokuvan aikana ainakin neljä ihmistä saavat henkilöllisyyden selville tai näkevät hänen kasvonsa Hämähäkkimiehenä. Sarjakuvat tarjoavat lähtökohtaisesti varmaan ainakin kymmenen läheltä piti tilateen ratkaisua. Täytyy tosin sanoa, että kun ottaa huomion Peterin jatkuvan säheltämisen voimiensa kanssa, ei tule minään yllätyksenä, että hän onnistuu paljastamaan sen niin monelle.
Kun Peter huomaa voimansa junassa, siellä olevat ihmiset käyvät hänen kimppuunsa. Toki tässä tilanteessa varteenotettava kysymys on, että kuka ihme hyökkäisi ihmisen kimppuun, jos tämä hyppää kattoon roikkumaan, mutta minua jää hämäämään että mitä nämä ihmiset ajattelevat, kun näkevät tämän jälkeen Hämähäkkimiehen tv:ssä.
Tämä kaveri ei varmaan osaisi käydä vessassa ilman että hän päätyy tilanteeseen, jossa riskeeraa henkilöllisyytensa. Toki ne voimien kanssa säheltelyt on eräänlaista Raimin henkeä jäljittelevää huumoria, mutta Raimi ei toistanut niitä alvariinsa. Niiden hauskuus katoaa jossain vaiheessa ja jää hyvin epäselväksi, että mitä syvyyttäkään ne voisivat antaa loppupeleissä elokuvalle tässä vaiheessa?
Tosin täytyy myöntää elokuvalle sen verran krediittiä, että siinä oleva koripallokohtaus on sentään upeampi ilmestys kuin Twilightin vaivaannuttava kipinöivien supernopeudella liikkuvien emo vampyyrien pesäpallo-ottelu. Tosin, se nyt on vaan visuaalisesti parempi versio siitä mitä nähtiin Michael J. Foxin Teen Wolf, eli ihmissusi teini-iässä elokuvassa.
Spider-Manin varusteet ovat aina olleet sarjakuvissakin hämmästyttäviä, mutta vielä hämmästyttävämpää on, että ne on otettu myös mukaan elokuvaan. Verkkorannkkeiden kehittäminen esitetään aika nopeasti mutta siinä viitataan, että ne eivät syntyneet ilman säheltelyä.
Minusta niiden merkitystä on silti jokseenkin kaikin puolin yliarvioitu, samoin kuin uskottavuutta, mutta toisaalta, pistää miettimään, että mihin niitä elokuvassa edes tarvii, ja miksi tosiaan geenisiirto ei sitten tuonut mukanaan orgaanisia verkkorannekkeita, jotka olivat minusta ihan riittävän toimivat.
Elokuvassa ei näkynyt ainoataan kohtausta, jossa seittinesteen loppuminen loisi jännitettä, mutta eipä toisaalta jännite ole kovin voimakas kun se loppuu, lähinnä pistää haukotuttamaan. Poliisiradioon viitattiin Raiminkin Spider-Man elokuvissa, ja niin myös tässäkin, tosin laite on ilmeisesti Peterin itse rakentama, mikä on toki ihan mahdollinen ajatus, mutta silti moderni versio tästä laitteesta tuntuu tarpeettomalta, etenkin kun sitä ei oikein käytetä mihinkään erityiseen.
Spider-Manin fysiikasta kinastelevat teinipojat ovat hupaisa sivuhuomio elokuvassa, ja sarjakuvissa suorastaan legendaariseksi käyneet matkapuhelinkohtaukset ovat hauska lisä, siinä missä ajatus vittuilevasta Spider-Manistä, joka on ärsyttävä, niin kuin kuuluukin.
Skeittaileva Peter Parker ei myöskään tuota vaikeuksia ainakaan minulle, mutta minua ainakin häiritsee, että miten poliisi ei usko kaupungilla juoksentelevaan ihmisliskoon, vaikka siellä juoksentelee ihmishämähäkki, etenkin, kun New Yorkin kadulla on alkanut muutenkin yhtäkkiä ilmestymään joukoittain sisiliskoja, minkä muuten käsitin jonkinlaiseksi The Gauntlet nimisen Lisko sarjakuva tarinan viittaukseksi.
Lopulta kuitenkin kaikkein toimivimmaksi elementiksi elokuvassa jää Peterin ja Gwenin kemiat, vaikka heidän ensikohtaaminen on juuri se sama, mitä Flash sanoi ensimmäisessä kohtauksessaan: "Whatever". Ja ainakaan romanttiset kohtaukset eivät ole yhtä karmeita kuin se pillitys kohtaus Spider-Man 3:ssa, kun MJ jätti Peterin.
En myöskään uskonut, että yhdessäkään elokuvassa pystyttäisiin tekemään kohtaus, jossa annetaan luonnollinen selitys sille, miksi jollakulla on koulunsa tytön kuva tietokoneellaan, ja luodaan tilanne, jossa joku voisi ehkä tosiaan pitää sitä itsetuntoa kohottavana ja sööttinä pelottavan ja jokseenkin häiriintyneen sijaan, vaikka tosiaan se että mies pärähtää lähes tuntemattoman tytön työpaikalle on tilanne, jonka jälkeen moinen epäilys vaikuttaisi jossain määrin luontevalta.
Jos tuon kohtauksen poistaisi, olisi ehkä hivenen syytä huolestua tytöstä, jota ei haittaa poika joka tuon kaiken jälkeen vielä ilmestyisi parvekkeelle. Toisaalta, hän tajuaa kysyä sentään, että "Miten pääsit sinne?" ja saa myös hieman tyydyttävän vastauksen kysymykseen "Miksi et tullut ovesta?"
George Stacyn ja Peter Parkerin välinen kitka on myös aika toimivasti kirjoitettu. On myös hienoa, että kerrankin seittisinkoilijan elokuvassa ei ole neitoa pulassa, vaan ihan terävä ja jotain itsekin osaava tyttö, ja hyvänen aika! George Stacyn kuolinkohtaus on paljon kovempi kuin alkuperäinen vastine. Harmittaa tosin, että nämä kaikki lytätään, kun jatko-osaan ei varata mitään uutta ja kiinnostavaa, vaan elokuva tarjoaa saman angstin aiheen Hämähäkkimiehelle kuin Sam Raimin ensimmäinen elokuvakin.
Elokuva tuntuu siis oikeastaan aika irtonaiselta, hajanaiselta ja punainen lankakin tuntuu olevan hiukkasen epäselvä. Kun kuitenkin katsoo ekstroja, herää ymmärrys poistetuista kohtauksista, että mikä oli se elokuvan perusajatus olevinaan. Elokuva käsittelee Spider-Manille hyvin oleellista aihetta, eli vastuuta hyvinkin selkeästi ja vahvasti, vaikka joitakin kohtia pitäisi painottaa enemmän.
"Ole suurempi kuin mistä kärsit" on jossain määrin lähellä "Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun." ei kokonaisuus tee siitä hyvää Spider-Man elokuvaa, vaan hiukan sekavan elokuvan vastuusta, johon on kai ujutettu seittisinkoilija mukaan. En voi siis ainakaan suositella elokuvaa juuri kyseisestä hahmosta pitäville. En oikeastaan tiedä, kenelle tätä pullamössöä kuuluisi syöttää.
